Bulletiini

Tällä sivulla pakinoi kerran tai pari kuukaudessa perjantaisin nimimerkki James Butler kaikesta mahdollisesta taivaan ja maan välillä. Ajankohtaisista ja ajattomista ilmiöistä sekä elämästä yleensä. Nimestään huolimatta hänellä ei ole hovimestaritaustaa.

Naapureita neuvomassa

Ruotsalainen Systembolaget yllätti iloisesti kun se kirjoitti huolestuneisuudestaan Euroopan neuvostolle. Viinafirmaa huolettaa suomalaisten juomakulttuuri. Oli hyvä, että ottivat asian puheeksi, koska suomalaisia ovat jo pitkään huolestuttaneet muutamat ruotsalaiset ilmiöt. Nyt niistä voidaan puhua julkisesti kun kerran pää on saatu jutuille auki.

Kuningashuone ja siihen liittyvät merkillisyydet voisivat olla Rouva Sinisen eli Kaarina Suonperän terävien kommenttien kohteena. Hän voisi tapakouluttajana ihmetellä Kalle Kustaan vahvistamattomia naisseikkailuja ja yökerhojuttuja. Julkaisupaikkana voisi olla norjalainen iltapäivälehdistö. Suomessa ei moisia naisjuttuja ole kuultu sitten Urkin jälkeen, vaikka Matti Vanhanen aikanaan yritti parhaansa uuniperunoineen.

Entä sitten sukellusveneiden onneton jahtaus ilman tuloksia monena vuotena peräkkäin. Onko laitaa tuhlata kalliita puolustusmenoja tuollaiseen amatöörimäiseen huiskintaan.

Suomalainen makkarateollisuus ja Evira voisivat hyvin kirjoittaa huolensa eurooppalaisilla ruokafoorumeilla falukorvista. Tuotteesta, jota Ruotsissa myydään makkarana vaikka maku muistuttaa sohvan alle unohtunutta sukkaa ja ulkonäkö värinsä puolesta viikon vedessä virunutta vainajaa. Sydäntautiliitto voi puolestaan purkaa pelkonsa suolan vaarallisuudesta. Abban sillit ovat perinteisesti suolaisia vaikka eivät pärjää avatulle hapansilakka tölkille, jota voi huoletta kutsua todelliseksi ympäristön hajuhaitaksi. Tästä myös huolikirje vetämään.

Kuinka voivat Volvo ja Saab? Entisiä ruotsalaisia merkkejä mutta nykyisin täysin kiinalainen juttu. Hyvin epäilyttävää ja raportoinnin paikka!

Nuorisokasvattajien pitää huolestua ruotsalaisista snapsilauluista. Pelastakaa Lapset – järjestön tulee viipymättä laittaa viestiä Ruotsin lastensuojelusta vastaavien valvojille Eurooppaan. Voiko olla sopivaa, että pitkän pöydän ääreen kokoontunut seurue kajauttaa viinalaseja kohotellen laulun, jonka sävelen lapsetkin tuntevat. Sinivalkoisen laivayhtiömme televisiomainoksen tutulla sävelellä hoilataan: ” Tahtoisin ginitonicin, ginitonicin tai sitten Jägermeisterin, Jägermeisterin…”

Ruotsalaisten kannustamina voimme laajentaa naapureidemme kommentointia vaikka Venäjän suuntaan. Kiinteistövälittäjä ja myyntimies Jethro voisi kysellä huolestuneena Putinin ja Medvedevin kiinteistöomistuksista. ”Kyl mää niinpal ihmettele, et kummosii mökei teil oikei o ja mimmottis ne o hankittu?”

Toisaalta Venäjän maalla olisi muutakin huolen aihetta, joten listasta tulisi turhan pitkä.

Katsotaan sen sijaan tuokiokuva viime viikolta.

Putin, Medvedev ja karhu päättivät mennä saunaan. Istuivat löylyssä ja puhisivat kovassa kuumuudessa. Putin herkistyi ja kääntyi karhun puoleen.
– Kun ollaan näin saunassa, niin ajattelin että voimme tehdä sinunkaupat.

Paiskasivat käpäliä ja olivat sinuja. Kului hetki ja karhu totesi mietteissään,
– En ole ennen tehnyt sinunkauppoja presidentin kanssa saunassa. Putin kääntyi salamannopeasti ja sanoi, – Et tehnyt nytkään, minä tein!

Jatkoivat löylyn heittoa ja karhu puristeli sieraimiaan tuon tuosta. Lämpö nousi hirvittävän korkealle ja Medvedev sai tarpeekseen kuumuudesta ja lähti pukuhuoneen puolelle. Putin heitti löylyä lisää ja karhu puristeli sieraimiaan. Lopulta sietämättömän kova löyly pakotti Putinin myös ulos saunasta ja karhu jäi istumaan yksinään ylälauteelle.

Hetkisen kuluttua saunan ovi kävi ja karhu törmäsi ulos syvään hengittäen. Medvedev ja Putin laskivat olutpullon huuliltaan ja katselivat karhua.
– Auttaako kuonon puristelu kestämään kovempaa löylyä, kysyi Putin karhulta. Karhu avasi olutpullon, otti pitkän ryypyn ja sanoi lopulta,
– Ei löyly ollut ongelma missään vaiheessa. Se oli tuo haju. Ryssä on ryssä vaikka saunassa paistaisi.070417

Naapurin pelkoa ja korvauksia

Jotenkin tuntuu 2010-luvulla, että maailmankirjat ovat sekaisin ja yli 70 vuotta jälkijunassa kun lukee monia arvioita, joita on tehty Venäjän ja muun maailman välisistä suhteista.
Suomalaiselle tasamaan tallaajalle kerrotaan, että yhtäkkiä vanha perivihollinen on taas uhkaamassa meitä ilman, että olemme itse tehneet yhtään mitään. Lentokoneet loukkaavat ilmatilaamme ja trollit pitävät lapsiin liittyvää sosiaalipolitiikkaamme pilkkanaan. Eräs dosentti antaa omasta kotimaastaan lausuntoja, jotka voisi luokitella maanpetturuudeksi ja venäläiset ostelevat mökkejä merkillisen läheltä sotilaallisia kohteitamme tai muuten epäilyttävistä paikoista. Keskimäärin kerran viikossa saamme lukea tutkimustuloksia tai raportteja siitä, että Venäjä uhkaa meitä, naapureita tai ketä hyvänsä Euroopassa.
Näitä raportteja vääntävät meikäläisten lisäksi myös ruotsalaiset. Ja hepä ovat ryhtyneet tositoimiin: asevelvollisuus palautetaan niin että roikaa ja Gotlanti sai peräti 150 sotilasta.
Tuskin on päästy kylmän sodan ajasta ja sen pelkotiloista kun jo uusia uhkia vyöryy idän taivaanrannasta yhdessä aamuauringon kanssa.

Ja tätä pidetään uutisoimisen arvoisena!

Evakkokarjalaisen perillisenä nämä raportit jotenkin hämmentävät kun ne tarjoilevat ryssän pelkoa ihan uutena asiana ja uniikkina uhkana. Meikäläiselle on jo äidinmaidossa imaistu tietous siitä, että naapuri idässä on naapuri idässä vaikka voissa paistaisi. Se ei ole muuttunut mihinkään Tali-Ihantalan jälkeen eikä muutu myöskään tulevaisuudessa. Eräs historian tutkija kirjoitti lehtiartikkelissaan, että Suomen tunnetun historian aikana 1100-luvulta alkaen, maatamme on kohdannut aseellinen konflikti 37 kertaa. Näistä 35 kertaa vihollinen on tullut idästä. Nykynuorten sanoin: revi siitä!

Ilmeisesti kekkoslainen Suomi, nykypolvien huono historian tuntemus ja suomalainen perusnaivius ovat jossain välissä peittäneet realistisuuden. On turha haihatella, että meillä olisi sympaattinen naapuri, joka uskoisi reilua puhetta ja kättä päälle. Historia on opettanut, että tämä naapuri uskoo vain kovaa nyrkkiä suoraan otsaan. Sitten voidaan keskustella.

Raporttien yhteydessä väläytellään natolaisuutta tai sitten ei. Riippuu raportin laatijasta. Ottamatta kantaa Natosopimuksen viidenteen artiklaan, jossa liitto puolustaa jokaista jäsenmaataan voi todeta, että se juna taisi jo mennä. Presidentti Ahtisaari tulee tulevaisuuden historian tutkijoiden papereissa olemaan se juntti, joka ei nähnyt tai tulkinnut oikeaa hetkeä ajassa ja vienyt Suomea liittoon. Oliko se oikein vai väärin jää nähtäväksi kun historiaa joskus tulevaisuudessa kirjoitetaan.

 

Toinen ajassamme kulkeva merkillisyys on ns. syyttömäksi todetun pidätysajalta saamat jättimäiset korvaukset epäillyissä rikoksissa. Näissä rikoskorvauksissa on seuraava logiikka: kannattaa tehdä murha, jota suomalainen poliisi ei pysty mitenkään selvittämään. Sen jälkeen odota pidätystä epäiltynä ja mene tutkintovankeuteen. Sitten pääset todisteiden ristiriitaisuudesta johtuen vapaaksi ja valitat seuraaviin oikeusasteisiin ja vaadit korvausta posepäivistä. Kannattaa myös pitää yhteyttä seiskan kaltaisiin lehtiin.

Koska murhan tekijää ei ole vielä tavoitettu, sinun pitää haastaa valtiolta satumaiset korvaukset putkassa olosta.

Toteutuksen kaava menee näin: tapa hyvät kaverisi tai aviomiehesi, sössi itse murhapaikalla ja anna poliisin sotkea jäljet vielä pahemmin. Poliisin ihmetellessä tekopaikalla ja sählätessä loppujakin todisteita, pidä pokerinaamasi ja ole kovasti ymmällään. Maininta huppupäisestä miehestä tai jostain muusta kovakouraisesta ulkopuolisesta auttaa asiaa lehtien palstoilla. Sitten vain jäät odottamaan. Parhaassa tapauksessa ”aiheeton” pidätys ja siitä johtuva korvaus voivat tapahtua vasta vuosikymmenien päästä mutta aina kannattaa odottaa. Fyrkka on fyrkkaa eikä raha haise! Setelit kahisevat ja raha rauhoittaa huonommankin omatunnon. Vaikka Bodomin rannalla tai Ulvilassa. Kyllä lähes puolen miljoonan edestä kannattaa jo hetki istuakin. Pääsee siinä paremmalle tuntipalkalle kuin pätkätöissä.151216

Muuttuva maailma

Edesmennyt äitini kertoi omasta nuoruudestaan kun me nassikat olimme vielä pieniä. Hän oli käynyt jonkinlaisen kotitalouskoulun 1940-luvun lopulla. Osallistujat olivat kaikki tyttöjä ja heille opetettiin kodin hoitoon ja ruuanlaittoon liittyviä asioita. Muun muassa se, että kananmunia käytettäessä, kannatti valuttaa kaikki valkuainen kuorien sisältä huolellisesti. Opettajat olivat laskeneet, että kymmenen munan huolimaton tyhjennys teki hävikkiä yhden munan verran.

Olipa mukana myös tapakoulutusta sen ajan henkeen. Silloinen kalatarjonta ei tuntenut ruodottomiksi nypittyjä lohifileitä tai muita meille kaupan tuoretiskiltä tuttuja siistejä kalatuotteita. Se mitä valmistettiin ja tarjottiin oli kotimaista haukea, ahventa, siikaa tai kuhaa. Meillä kotona syötiin torilta ostettuja tai itse ongittuja kaloja. Niissä kaikissa kaloissa oli ruotoja ihan riittämiin. Syöntivaiheessa ne aiheuttivat melkoista rutinaa meidän lasten puolelta. Äiti kertoi silloin esimerkin saamastaan tapakoulutuksesta. Ravintolassa ruokailu oli -50-luvun maaseudulla todella ihmeellinen ja harvinainen asia. Kylällämme vain harva ihminen oli yleensä käynyt ravintolassa, saati syönyt siellä. Meille ja naapuruston kakaroille oli opetettu, että se oli kallista ja kuului rikkaiden kaupunkilaisten huveihin. Ja kala oli ongelmallinen ruoka-annos. Sivistyneet ihmiset ja erityisesti ravintolassa syövät eivät vieneet veistä koskaan suuhun, vaikka kala-aterian ruotoja olisi tullut kielelle. Suun kaivaminen sormin olisi ollut tosi moukkamaista ja hävettävää. Se ei siis tullut kysymykseen. Ihmettelimme äidille, että miten siinä tilanteessa sitten pitää toimia. Hän kertoi koulussa saamansa opin: hieno nainen ei koskaan tilaa kalaa ravintolassa. Ettei joudu kiusalliseen tilanteeseen ruotojen kanssa. Näin 1940-luvun Suomessa.

En tiedä, tilasiko äitini myöhempinä vuosinaan kalaa ravintolassa ja jos, niin miten hoiti ruodot ja piikit pois suustaan. Uskon kuitenkin, että tämä tilaamattomuus ohje seurasi pitkälle. Ellei peräti hautaan saakka.

Kun miettii käytöstapoihin ja kulttuuriin liittyviä ohjeita tai normeja, törmää väistämättä siihen, millaisia ”totuuksia” meille nykyisin kerrotaan. Opetetaanko kodeissa ja koulussa pöytätapoja? Mikä on sallittua ja mikä ei tämän vuosikymmenen ruokapöydässä. Joskus ravintoloissa tai hampurilaispaikoissa syödessä tuntuu siltä, että ihan kaikkia perusasioita ei ole kotona selvitetty varsinkaan lapsille. Ruokapöydässä käyttäytymisen alkeetkin ovat hakusessaan. Huutaminen ja ruuan heittely tuntuvat sivullisesta melko ahdistavilta.

Entä millaisia ohjeita saamme kännykän käyttöön julkisella paikalla, miten kommunikoida sosiaalisessa mediassa ja mitä on soveliasta kertoa naamakirjassa tai muualla netissä. Digiajan ”Kultaisen käytöksen” -kirjan neuvoja löytyy netistä helpolla.

Jos kaikki nykyiset ohjeet kirjattaisiin tulevaisuuden historiantutkijoita varten, mahtaisiko heitä hymyilyttää seitsemänkymmenen vuoden päästä lukiessaan niitä. Herättäisikö hymyn kareen sellainen ohje, jossa ”hieno nainen ei koskaan vastaa tuntemattoman lähettäjän sähköpostiin” tai ”on huonoa käytöstä puhua kovaan ääneen kadulla tai julkisessa kulkuvälineessä kännykkään”.

Tai ” kadulla kävellessä ei pidä naputella älypuhelinta liikennesääntöjen kustannuksella”. Samoin ”omien pankkitietojen tai sosiaaliturvatunnuksen jakaminen ennen ensimmäistä nettideittiä ei ole viisasta”. Myöskin se, että ”ensimmäinen nettideitti kannattaa sopia julkiselle paikalle” voi hymyilyttää. ”Omassa makuuhuoneessa kuvattujen lemmenleikkien julkaisemisessa on käytettävä harkintaa” saattaa herättää kysymyksiä, kuin myös ”intiimien paikkojen esittely Instagramissa saattaa osoittaa hienoista maun puutetta”.

Taitaa kalansyönti kapakassa olla melkoisen kevyttä kamaa tässä seurassa.231016

 

Itseoppinut matkaopas

Tapahtui vuonna 2006.
Saigonin aamu on tukalan kuuma ja kostea. Keskustan kaksipyöräisten liikenne vyöryy kaduilla ja luikertelee käärmeen lailla katkeamattomana nauhana. Äänimerkkien kakofonia täyttää risteysten suojatiet jalankulkijoiden yrittäessä pelastautua parhaansa mukaan. Itseoppinut matkaopas herra Vinh istuu toimistossaan kiireisen kadun jalkakäytävällä. Hänen toimistotuolinsa on matala, punainen muovijakkara ja arkistokaappina toimii paloposti, jonka päällä hän säilyttää esitekansiotaan. Muuta hänen toimistossaan ei sitten olekaan. Havaittuaan pahaa-aavistamattoman turistin hän pomppaa pystyyn koko 150 cm pituuteensa ja karjaisee voimakkaasti Amerikan englannillaan,
– Hyvää huomenta ystävä,  ja vetää oikean kätensä sotilaalliseen tervehdykseen sinisen lakkinsa muovilipan tuntumaan. Hän kävellä viuhtaisee reippaasti kohti, esittelee itsensä ja ojentaa esittelykansionsa. Kansio on nähnyt parempiakin päiviä. Siinä on läpinäkyviä, naarmuuntuneita muovitaskuja, joissa on valokuvia hänestä ja aikaisemmista asiakkaista. Lisäksi kansiosta löytyy koneella kirjoitettua tekstiä eri turistikohteista sekä valokuvia niistä. Kuvista näkee, että ne on leikattu virallisten matkanjärjestäjien esitteistä. Koska herra Vinh kilpailee samoilla markkinoilla kuin oikeat matkatoimistotkin, miksi painattaa omia esitteitä. Näppärät sormet ja hyvät sakset loihtivat juuri sellaisen brosyyrin, joka miellyttää myös omaa silmää. Esittelykansion tekstit ovat varsin mielenkiintoisia. Kirjoituskoneen värinauhassa olisi ollut toivomisen varaa, joskin teksti kyllä näkyy. Englanninkieliset sanavalinnat ja lauserakenteet ovat erinomaisia. Niin hyviä, että kohteiden kuvaukset eivät voi olla heraa Vinhin sanavarastosta. Hänen kielitaitonsa ei yksinkertaisesti riitä siihen. Hänen englantinsa koostuu muutamista fraaseista ja yksittäisistä sanoista. Kieliopista hän tuskin on kuullut mitään. Sitten tunnistan tekstin. Se on sanasta sanaan Vietnamia esittelevästä Lonely Planet- kirjasta, jota olen tavannut edellisenä päivänä kun mietin, mihin mennä ja mitä haluaisin nähdä. Itseoppinut matkaopas on kopioinut tyynen rauhallisesti yli 20 sivua matkakirjaa niin sanotusti omiin nimiinsä. Siinä ovat tekijäoikeudet saattaneet hieman unohtua.

Herra Vinh sulkee kansion, katsoo kysyvästi silmiin ja hinnoittelee päiväretkensä. Hinta on selvästi huokeampi kuin yhdelläkään virallisella matkanjärjestäjällä. Nyt ovat vietkongin sodanaikaiset tunnelit todella huokeita pistäytyä! Sitten hän räväyttää esiin voimakkaimman argumenttinsa,

– Sir, ajatelkaa että tällä hinnalla te saatte käyttöönne yksityiskuljettajan, ilmastoidun auton, ilmaiset juomat ja oppaan, joka puhuu englantia kuin vettä vain. Hän tekee oikealla kädellään laineita esittävän liikkeen. Hän olisi itse oppaana. Kuunneltuani hänen kielitaitoaan luon ihmettelevän ja hölmistyneen katseen. Hän korjaa vaivautuneena asentoaan ja toteaa, että auto ainakin on ilmastoitu ja olut kylmää.

Seuraava aamu lupailee tukahduttavan kuumaa päivää. Auto, kuljettaja sekä herra Vinh odottavat hotellin edessä ja ottavat asiakkaan takapenkille. Päiväretki voi alkaa. Ajamme runsaan tunnin Saigonista luoteeseen. Saavumme muutaman auton miehittämälle pysäköintialueelle, joka päättyy korkeaan rauta-aitaan. Sen takana ovat tunnelit, joita olen tullut katsomaan. Yhtäkkiä käy ilmi, että itseoppineen oppaan oikeudet eivät riitä. Hän ei ole virallinen opas, eikä hänellä ei ole mitään asiaa aidatun alueen sisäpuolelle. Nopeasti hän rientää portilla seisovan järjestyksenvalvojan luokse, joka hetken intensiivisen keskustelun jälkeen puolittain vastentahtoisesti ryhtyy työhön. Vartija lähtee opaskierrokselle innottomana mutta esittelee kohdetta melko hyvällä englannilla. Samalla hän manaa herra Vinhin alimpaan hornan kattilaan. Mies kertoo, että joka päivä tämä itseoppinut veijari tuo portille turisteja, tyrkkää heidät jollekulle vartijoista eikä edes kiitä kierroksen jälkeen. Saati, että maksaisi jotain. Ymmärrän yskän ja varaan yhden setelin ja kolikoita taskuuni. Päivä tuntuu yhä vain kuumemmalta.

Kostea ja hikinen kierros päättyy ja palaan pysäköintialueelle, jossa itseoppinut opas on iloisella tuulella. Hän on nauttinut olutta viileässä autossa. Hän kysyy, oliko kierros hyvä ja siihen on pakko vastata myöntävästi. Tästäkö mies innostuu, – Sir, minähän kerroin teille jo eilen, että opastan kaupungin parhaat retket! Nyt ajamme takaisin kaupunkiin ja otamme oluet.

Kuski ajaa ja me kohottelemme jääkylmiä oluttölkkejä miellyttävän viileässä autossa. Äkkiä herra Vinh kääntyy etupenkiltään puoleeni ja kysyy, kiinnostaisiko minua koko päivän kestävä suistomaan jokiristeily jonain päivänä. Kyse on Mekong –joen suistoalueesta, joka on parinsadan kilometrin päässä kaupungista. Koska olen harkinnut sitä, vastaan myöntävästi ja kysyn hintaa. Herra Vinh kertoo hinnan, jonka tunnistan olevan tasan puolet oikeiden matkanjärjestäjien vastaavasta. Kun ihmettelen asiaa, hän hieman varautuneesti selittää,
– Niin sir, viemme teidät suistomaalle ja takaisin tällä hinnalla. Koska oikeuteni eivät riitä jokiristeilylle, joudutte ottamaan sieltä paikallisen oppaan. Se maksaa korkeintaan saman, minkä minä veloitan teiltä.
Mutta muistakaa sir, meillä palvelu pelaa. Tässä autossa on kylmää olutta ja se on ilmaista. Milloin menemme?170616

Vallan kieltä

Thaimaassa vallan otti taas jälleen kerran sotilasjuntta vuoden 2014 keväällä. Sotilashallinto on ollut vaikuttavana taustavoimana kaikkien siviilihallitustenkin takana viimeiset 60 vuotta – kiitos kuninkaan ja armeijan välisten hyvien suhteiden. Sotilashallinto on aina enemmän tai vähemmän diktaattorimainen ja sen toiminta ei noudata demokratiasta tuttuja malleja. Tämä viimeisin on siitä mainio esimerkki.

Thaimaan lainsäädäntöön kuuluu majesteettirikospykälä. Se tarkoittaa, että kuningashuoneen tai sen kaukaistenkin jäsenten arvostelu on tuomittavaa aina 25 vuoden vankeusrangaistukseen asti. Ei siis leikin asia. Nykyinen juntta on käyttänyt tätä pykälää monien arvostelijoidensa hiljentämiseksi täysin surutta. Lain tulkinta on maallikolle hyvin vaikeaa ja sen varjolla voidaan syyttää lähes ketä hyvänsä, joka ei ole tarkalleen samaa mieltä julkisesti juntan kanssa. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa esitetty mielipide, jolla tavallisen thaimaan tallaajan mielestä ole mitään tekemistä kuninkaallisten kanssa, voidaan tulkita kuningashuonetta loukkaavaksi. Ja sitten tulevat sotilaspukuiset noutajat ovelle. Oikeudenkäynnit eivät ole julkisia ja syytteitä ei missään yksilöidä ainakaan julkisuudessa.

Toinen nykyjuntan erikoisuus on käyttää kiertoilmaisuja. Kun ennen vanhaan joku pidätettiin tai vangittiin, niin nykyisin ”henkilö otetaan keskusteluihin”. Sotilaiden mielestä entinen ansioitunut poliitikko, joka nostaa jonkun kiusallisen epäkohdan esiin, joutaa tulla kiinni otetuksi keskellä kaupunkia ja vietäväksi puhutteluun. Se, mistä puhutaan ja kuinka kauan, ei selviä tiedotteista. Vapauduttuaan keskusteluissa ollut ei uskalla kommentoida julkisuudessa yhtään aihetta, joita puheissa on sivuttu. Kungfutse oli aikanaan oikeassa sanoessaan, että kun sanat menettävät merkityksensä, ihmiset menettävät vapautensa. Juntta on myös lanseerannut uuden termin ”attitude adjustment” eli asenteen muokkaus, joka tapahtuu erillisissä muokkausleireissä. Kuulostaa hyvin tutulle ainakin suomalaisille. Vastaavia asennevamman korjauspaikkoja oli entisessä Neuvostoliitossa leirikaupalla Siperiassa. Siellä saattoi kehittää ajatteluaan uuteen suuntaan useamman vuoden huonoissa varusteissa ja – 40 asteen pakkasessa. Thaimaalaisessa versiossa viikko on kuulemma lyhin aika ja kehittymään pääsee ilman oikeudenkäyntiä.

Kiertoilmaisujen käyttö on yleistä politiikassa eri maissa, joten siinä ei sinällään ole mitään ihmeellistä. Niitä voi jokainen käyttää yksilötasollakin kun siihen on tarvetta. Hankala tai mikä hyvänsä asia kuulostaa selkeästi aivan toisenlaiselta. Otetaan esimerkki. Haluaisin lähteä vetämään pään täyteen illalla poikien kanssa mutta sen kertominen perheen pääministerille ei tuossa muodossa menisi läpi. Sen sijaan ” lähtisin viettämään tajunnan tuskasta pois –tilaisuutta Danin baarin terassille” saattaisi toimia. Samoin poikamies, joka suuntaa illalla askeleensa soi 80 suuntaan, voisi muotoilla käyntinsä syyn ” mielihyvähetken saavuttaminen ei-suvunjatkamistarkoituksessa” muotoon. Psykologiaa opiskellut ahmatti ja himosyömäri voisi pukea ruokahetkensä hyvin käyttäytymistieteelliseen kaapuun sanomalla, että ” menen toteuttamaan oraalista regressiota” kävellessään McDonalds’n ovesta sisälle.

Ja onhan Hua Hinissa nähty ryhmä, joka rikkoo ilmanvastuksen ja kosketuspinnan tuoman kitkan horisontaalisesti ketjuvetoisella voimansiirrolla, hyödyntäen kahta toisiinsa kiinnitettyä laakeroitua alumiinikehää, jotka on suojattu kautsusta jalostetulla tuubilla, joihin on painettu ilmaa. Taitaa olla tiistaiporukka pyörillä!130516

Veneilyn sietämätön kapeus

Brittiläisellä moottoritiellä ajava ei juuri huomaa eikä tiedosta maan toista, todella vanhaa liikennöintiverkostoa, nimittäin kanavia.

Englannissa ja Walesissä oleva kanavaverkosto on satoja vuosia vanha ja se mahdollisti ennen teiden rakentamista tavaraliikenteen ja ihmisten liikkumisen vesiteitse jopa Manchesterista Lontooseen. Kanavat ovat nykyisin vain huvikäytössä ja suosittuja lomakohteita. Ja edelleenkin näiden kahden kaupungin välisen taipaleen voi taittaa veneilemällä.

Koska kanavat ovat vain muutaman metrin levyisiä, se asettaa kuljetuskalustolle erityisiä vaatimuksia. Vene ei voi olla liian leveä koska silloin ohittaminen olisi hankalaa ellei mahdotonta. Kuitenkin alukseen pitää mahtua kaikki tarpeellinen, mitä miehistö tarvitsee onnistuneen matkan aikana. Samoin siellä pitää voida laittaa ruokaa, yöpyä ja asua niinkuin lomalla on tapana. Vain leveys on ongelma mutta pituus ei. Kanavaveneet eli long boatit rakennetaan nimensä mukaisesti pitkiksi. Vaikka leveyttä ei ole kuin puolitoista metriä voi aluksella olla pituutta jopa kaksikymmentä metriä. Onhan kanavissakin pituutta, miksi ei siis veneessäkin! Vene on sisustukseltaan minkä tahansa muuallakin käytetyn veneen kaltainen. Siinä on oleskelutilana salonki, ruuanlaittoa varten on pentteri, ohjauspiste ja makuupunkat löytyvät tietysti. Ainoa ero tavallisiin veneihin nähden on se, että kaikki tilat ovat peräkkäin ja vain toisella puolella alusta. Veneen kapeus aiheuttaa sen, että kansitilaa sivuilla ei juurikaan ole. Näin ollen ainoa keino liikkua perästä keulaan on laskeutua alas salonkiin ja kulkea sisäkautta. Tällöin kulkutie vie toisen puolen tilasta ja toiselle partaalle pitää sijoittaa asumiseen ja elämiseen liittyvät tilat.

Venettä ohjataan yleensä aivan perästä ja suosituin ohjain on perinteinen pinnaperäsin. Ohjaaja seisoo yläkannella veneen ahterissa, jolloin hän näkee hyvin kulkusuuntaansa ja hoitelee toisella kädellään peräsintä. Mielenkiintoisia tilanteita sattuu silloin kun vene tulee puiden tai pensaiden täyttämään kanavan mutkaan. Perämies on vielä parikymmentä metriä mutkasta kun keula on jo siellä ja samaan aikaan vastaan tulee samanlainen vene. Kummankaan ohjaaja ei havaitse vastaantulijaa kuin viime hetkellä – silloin kun vieras keula työntyy vastaan pensaiden varjosta. Taidolla ja todella usein silkalla onnella tilanteet eivät pääty katastrofiin ja englantilaisen kohteliaisuuden ja huumorin avulla hoidetaan loppuosa kohtaamisesta.

Veneen keittiö on yleensä kaikkialla maailmassa veneen tärkein paikka. Pentterissä syntyvät aamiaiset, lounaat, päivälliset ja välipalat. Kanavaveneet eivät tee poikkeusta. Voisi kuvitella, että nykytekniikka olisi vyörynyt myös näihin venekeittiöihin. Kaasua tai sähköä käyttämällä on helppo säilyttää ruokaa tuoreena tai laittaa sitä asianmukaisen lieden ääressä. Valtaosassa kanavaveneitä ei tällaisesta ole kuultukaan. Ruokatarpeet säilytetään pilssin viileydessä ja keittäminen tai paistaminen tapahtuu avotulella pienessä takassa tai avoliedellä. Avotuli tarkoittaa tässä hiiliä, jotka pidetään hehkumassa kaiken päivää mikäli se on tarpeen. Toisaalta brittiläinen pubiverkosto on tunnettu tiheydestään. Kanavassa ei tarvitse seilata montaakaan mailia, kuin reitti kaartaa lähelle jonkin kylän pubia. Vene kiinni laituriin tai lähimpään puuhun ja miehistö on valmis välipalalle ja virkistävälle pintille.

Akveduktit ovat roomalaisten rakentamia vesirännejä, joilla on leveyttä alle pari metriä ja ne kulkevat kymmenien metrien korkeudella maanpinnasta näyttävien siltakaarien päällä. Pituutta niillä voi olla satoja metrejä. Akvedukti yhdistää kanavan kaksi osaa toisiinsa laakson tai alavan kohdan ylitse. Roomalaiset siirsivät aikoinaan juomavettä satoja kilometrejä käyttäen näitä ilmassa kulkevia kanavan osia.

Pohjois- Englannissa ja Walesissa on jäljellä muutama toimiva akvedukti, jotka on liitetty kanavaverkkoon. Niissä ei enää kulje juomavesi vaan ne on varattu kanavaveneille. Yksi vene kerrallaan mahtuu kulkemaan kapeassa rännissä. Ylimääräistä tilaa ei ole, joten vene täyttää leveydeltään koko tilan. Sitten on molemmin puolin kymmenisen senttiä reunaa ja sen jälkeen pudotusta mahdollisesti jopa neljäkymmentä metriä. Alhaalla on niitty, jota voi ihastella veneestä. Lehmät niityllä katselevat rauhallisesti ylitsensä liikkuvaa alusta ja jatkavat märehtimistä. Niiden mielestä on normaalia, että vene kulkee kymmenien metrien korkeudessa yli. Ensikertalainen veneessä miettii, miten tämän kertoisi kotona, ettei pidettäisi sekopäänä tai kysyttäisi, että mitä olitkaan juonut siellä pubissa. Että veneilin lehminiityn yli kolmessakymmenessä metrissä.

Ystäväni Bill seilaa kanavia joka kesä monta viikkoa. Veneily on hänen intohimonsa ja hän ei löydä siitä huonoja puolia. No, oikein tivaamalla hän toteaa sentään yhden negatiivisen seikan,
– Kun koikkelehtii kaksikin viikkoa veneen kapealla käytävällä, ei kävely ole suinkaan normaalia. Joka askeleella jalat ovat peräkkäin. Siihen kyllä tottuu ajan kanssa mutta siihen ei, että vielä kuukauden kuluttua veneilykauden jälkeen kivekset ovat peräkkäin.080416

 

Maailman huonoin kiertoajelu

 Tilasin johtamisvalmennuksen asiakkailleni kaupunkikiertoajelun iltaohjelmaksi. Järjestäjä kehui sitä puhelimessa maailman huonoimmaksi, vaikkei sitä asiakkaille kerrottaisikaan etukäteen. Se selviäisi retken aikana. Samoin kuin se, kuinka huumorintajuista porukka olisi. Tasan kello seitsemäntoista ”oppaana” toimiva nuori mies odotti hotellin aulassa ja ohjasi ryhmämme kadulla odottavan pikkubussiin. Meitä oli tusinan verran matkustajia ja bussi kaartoi hämärtyvään eteläsuomalaiseen iltaan.

Ainoastaan minä tiesin, että reitin varrella näkisimme muun muassa kaupungin korkeimman lipputangon, Alkon myymälän, katutappelun, yleisradion toimittajan kodin ja mahdollisesti rosvon. Tämä kaikki asiaankuuluvasti täysin poskettomasti selostettuna. Oppaana toimiva kaveri oli ammatiltaan näyttelijä ja hän pani itsensä likoon. Bussi kurvaili kaupungin katuja, opas selosti näkymiä mukamas tosissaan ja sai aikaan naurun pyrskähdyksiä jutuillaan. Eräässä kulmassa bussi hiljensi vauhtiaan ja samalla kaksi naista alkoi tapella todella lujaa aivan kohdallamme. Opas selosti rauhallisesti, että kaupunki on kuuluisa väkivaltaisuudestaan ja nuo toisiaan kasseilla hakkaavat naiset ovat aivan jokapäiväinen ilmiö. Asiakkaani, jotka eivät tienneet jutun todellista laitaa, katselivat ihmeissään tappelua ja pyörittelivät päätään. Bussi kaartoi sivukadulle ja pysähtyi äkkiä. Keskellä katua seisoi mies kommandopipo alas vedettynä ja ase kädessä. Kuljettaja suhautti bussin oven auki ja mies ryntäsi sisään kiljuen, että auto on kaapattu. Hän halusi lähteä oluelle Forssaan ja sillä selvä. Vilkaisin ulos ikkunasta ja näin miten joukko nuoria suojautui kadun varteen pysäköityjen autojen taakse nähdessään asemiehen juoksevan sisään. Bussissa vallitsi hieman epäuskoinen tunnelma sillä matkustajat eivät oikein tienneet, miten tähän pitäisi suhtautua. Kaappaaja heilutti leikkiasettaan ja pakotti oppaamme makaamaan bussin keskikäytävälle ja ryhtyi neuvomaan kuljettajaa, mihin suuntaan ajaa. Koko ajan hän toisteli, että Forssaan pitää päästä mutta sitä ennen käytäisiin katsomassa kaupungin korkein lipputanko. Bussi kaarteli katuja eteenpäin ja huomasin, että peräämme oli ilmestynyt vilkkuva sininen valo. Hykertelin mielessäni, että nämä kaverit ovat todella ammattimaisia pilailijoita. Ovat organisoineet poliisin mukaan. Heillä täytyi olla hyvät suhteet virkavaltaan. Lähestyimme erään marketin pysäköintialuetta kun sieltä tuiskahti eteemme poliisin mustamaija siniset valot vilkkuen. Se kiilasi bussin jalkakäytävän reunaan samalla kun takaa tullut poliisiauto pysähtyi aivan peräämme. Bussissa oli hölmistyneen jännittynyt tunnelma. Kaappari oli äkkiä tempaissut kommandopiponsa pois ja istui hiljaa ja totisena penkillään. Oppaamme meni bussista ulos selvittämään asiaa poliisin kanssa. Nauroin mielessäni, että kyllä nämä pojat osaavat! Mikä mainio show ja tuntui täysin aidolta. Yksi poliiseista nousi bussiin, sanoi hyvää iltaa ja katsoi hyvin tarkasti matkustajia. Vastasimme yhteen ääneen kuin mieskuoro ja poliisi astui ulos. Avonaisesta ovesta kuulin hänen käyvän keskustelua oppaamme kanssa melko ankaralla äänenpainolla ja isolla volyymilla.

Hetken kuluttua opas palasi ja kiertoajelu jatkui niin kuin ei mitään. Hän ei selitellyt yhtään poliisien puuttumista peliin. Aivan kuin se olisi kuulunut ohjelmaan. Kierroksen loputtua palasimme hotelliin ja me matkustajat menimme saunaan.
Illan mittaan naureskelimme hupaisaa kiertoajeluamme ja sen eri käänteitä. Kaikki olivat sitä mieltä, että se oli humoristinen ja hyvin järjestetty. Oli saatu poliisikin mukaan.

Seuraavana aamuna silmäsin iltapäivälehteä hotellin aulassa. Silmään iski puolen sivun uutinen siitä, miten ohikulkijat olivat nähneet bussikaappauksen ja soittaneet poliisille. Sinnikkään takaa-ajon jälkeen bussi saatiin kiinni ja vasta silloin kävi ilmi, että kyse olikin leikistä. Ryöstäjä oli osa maailman huonointa kiertoajelua. Poliisi harkitsi kuulemma järjestäjien rankaisemista vaarallisesta pilanteosta.

Tapaus kuulosti tutulta.

Vain se jäi vaivaamaan, ettei niillä kavereilla ollutkaan tosi hyvät suhteet poliisin kanssa.
Näin ainakin epäilen!

PS Sekä opas että kaappari ovat nykyisin tunnettuja näyttelijöitä ja julkkiksia ja esiintyvät viikoittain Suomen televisiossa.110316

 

Seitsemän pientä hyypiötä

Olipa kerran Venäjällä valtavan, valtavan suuri metsä ja metsän keskellä järvi ja järven rannalla pieni edustushuvila. Pieni on ehkä vähättelyä, koska neliöitä oli yli 600 mutta kuitenkin. Saduissa kun tapaa kaikki olla joko suurta tai pientä. No, joka tapauksessa huvilalla asui sillä hetkellä seitsemän pientä, jos ei nyt kääpiöitä niin ainakin oligarkkeja. Ja jos olemme tarkkoja, vain kuusi oli oikeita oligarkkeja, sillä seitsemäs oli Vladimir Putin. Tuo äkkirikkaiden Ääninen, hämärämiesten Herodes, tiedustelupalveluiden Testosteroni ja oligarkkien Onnentuoja. Veljekset viettivät rauhallista saunailtaa, vertailivat ja laskivat miljardejaan ja kertoivat tekemistään pikku kepposista, joista sentään siunaantui aina jokunen miljoona puhdasta käteen. Istuivat saunan pukuhuoneessa ja maistelivat välillä pöydällä olevaa Beluga kaviaaria ja siemailivat Dom Perignon samppanjaa. Eli hyvin perinteistä keskiluokkaista venäläistä saunaevästä.

Ilta oli aluillaan ja tunnelma ei ollut vielä riehakas, koska ketään ei ollut vielä uhattu ampua tai vangita. Se tapahtui yleensä vasta myöhemmin illalla kun oli päästy vauhtiin ja oikeaan vireeseen.

Samassa saunakamarin ulko-ovi repäistiin auki ja sisään ryntäsi nainen, joka tuntui olevan pakokauhun vallassa. Nainen sai sanotuksi huohotukseltaan,
– Hyvät hyypiöt, auttakaa minua! Olen Lumikki ja pakenen valtavaa pakolaismassaa. Urani on uhattuna ja kaikki menossa sekaisin. Voinko jäädä luoksenne asumaan? Lumikki muistutti kovasti Angela Merkeliä.

Venäläiset katselivat hetken toisiaan ja nyökyttelivät. Putin sanoi muidenkin puolesta,
– Sen kun jäät. Aina meillä on sisäkölle täällä hommia. Voit mennä ensin vaikka saunaan, kun se ei ole vielä tarpeeksi kuuma meille.

Lumikki kääntyi niiltä sijoiltaan ja meni saunaan. Miehet jäivät napostelemaan pikkupurtavaa ja naukkailemaan kylmää juomaa. Putin otti bisnekset puheeksi,
– Se Litvinenko Lontoossa pitäisi listiä. Muut nyökyttelivät, sillä Volodja viittasi entiseen kollegaansa, joka oli vaihtanut maata ihan vain pikkusieluisuuttaan säilyttääkseen henkensä. Oligarkki Jörö kysyi omalla suoralla tavallaan,
– Mites meinasit sen listiä? Putin hymyili kuin täytetty susi huoneen takan edustalla. Monet paikallaolijat väittivät myöhemmin, että suden ja Putinin erotti vain siitä, että sudella oli toisessa lasisilmässään inhimillinen pilkahdus.
– Polkaistaan poikaa poloniumilla. Oligargit nauraa röhöttivät idealle ja loppu on sitten historiaa, kuten tiedämme.

Putin jatkoi kasvot mietteliäässä rypyssä,
– Sitten pitäisi se Krimin niemimaa ottaa haltuun. Saunakamari hiljeni hetkessä. Sitten oligarkki Unelias nosti päätään sohvalta ja kysyi hitaasti,
– Mitenkäs sen saa hoidettua siististi, ettei muu maailma reagoi.

Putin mietti hetken ja totesi taas vinosti hymyillen,
– Käytetään pieniä vihreitä miehiä, joita kukaan ei tunne.

Huone suorastaan räjähti naurusta. Näin hurjaa vitsiä ei kukan ollut ennen kuullut.

Oligarkki Vilkas nousi seisomaan ja pikku huppelissa osoitti sanansa Putinille,
– Vladimir Vladimirovitsh, lyödäänkö kolme miljardia vetoa, että sinulla on kolme kivestä. Koko huone hiljeni uudestaan. Putinia nauratti moinen väite mutta haastetta ei voinut sivuuttaa. Hän hyväksyi vedon ja Lumikki, joka oli tullut saunasta, pyydettiin tutkimaan asia. Lumikki nosteli kylpytakin sisällä Putinin sukukalleuksia ja tunnusteli niitä harkiten. Hän kurkisti takin alle ja nosteli niitä vielä varmuudeksi uudestaan ja totesi sitten arvovaltaisella äänellä,
– Ei niitä ole kuin kaksi. Putin nauraa hekotti voitonriemuisesti Vilkkaalle,

– Siinäs näit! Hävisit kolme miljardia niin että nitsevoo! Panehan hillot pöytään!
On olemassa vanha viidakon sanonta: Kun Volodjalta vilahtaa, silloin raha kirstuun kilahtaa.

Melu pöydän ympärillä oli melkoinen mutta oligarkki Viisas oli täysin myrtsinä, eikä ottanut osaa ilonpitoon. Putin huomasi tämän ja kysyi,
– Mikä vaivaa veljeä, kun olet noin totinen? Viisas vastasi happamena,

– Löin hölmönä Vilkkaan kanssa vetoa kuusi miljardia siitä, että joku puristelee sinun pallejasi tänään.

Vilkas kuuli keskustelun ja sanoi Viisaalle,
– Lyödään uusi veto vaikka kahdesta miljardista. Pystyn kusemaan päällesi niin, että et kastu. Pöydän ympäriltä kuului kannustushuutoja ja naurun rähäkkää. Viisas meni kontalleen lattialle ja Vilkas asettui hänen yläpuolelleen ja suuntasi keltaisen suihkun kaverinsa päälle. Muutaman sekunnin kuluttua kylpytakki oli aivan märkä ja raivostunut Viisas ryntäsi pystyyn.
– Mitä helvettiä sinä pelleilet! Minähän olen ihan märkä! Miksi sinä tällaista teet? Vilkas istuutui pöydän ääreen ja totesi rauhallisesti,
– No, ajattelin että pitäähän sinunkin antaa voittaa edes yksi veto tänään.

Näin poikamaisesti kujeillen oligarkkien ilta jatkui myöhäiseen yöhön, eivätkä edes sadunkertojat osaa kuvitella, millaisia pikku kujeita he keksivät tulevaisuutta varten.120216

Työttömyyden syyt

Suomen työttömyydestä puhutaan kuin paiserutosta ennen, eikä uusi ponteva hallituskaan tiedä, miten siitä selvitä. Työttömyyden syistä spekuloidaan ja media syyttää suhdanteita, sateista kesää, lamaa, lumetonta talvea, euron arvoa ja Stephen Elopia tai Sipilän hallitusta. Kuitenkin me ruohonjuuritason ihmiset olemme jo pitkään olleet selvillä, mistä kaikki johtuu.

Ennen vanhaisessa Suomessa sai samanlaista asiakaspalvelua kuin Thaimaa tarjoaa nykyisin. Kaupassa, ravintolassa tai pankissa asioiva asiakas otettiin vastaan avosylin ja leveällä hymyllä. Asiakasta autettiin, kysyttiin että mitä saisi olla ja palvelu pelasi. Postin Kusti polki paketit suoraan kotiovelle ilman mainoksia tai ilmaisjakelua.

Nykyisin suomalaisessa kaupassa törmää henkilökuntaan vain vahingossa jos sittenkään. Pankki ei käsittele rahaa eikä halua tavata asiakkaita, jotka tuovat vain hiekkaa jaloissaan tuulikaappiin. Ravintolassa ruoka pitää hakea itse noutopöydästä. Netistä tilatut tavarat pitää varta vasten lähteä hakemaan lähimmältä postin yhteistyökumppanilta kilometrien päässä.

Onko siis ihme, että meillä on työttömyyttä!

Kun kaikki perustuu asiakkaan omaan tekemiseen, häviävät työpaikat sen siliän tien. Apteekit mainostavat itsehoitolääkkeitä, joten tulevaisuudessa lääkäri on ilmeisesti katoavaa kansanperinnettä hienosta sotesta huolimatta. Kansa palaa terva-, viina- ja saunamenetelmiin, joissa oma apu on parasta.

Ja lisää tekee sosiaalinen media, joka vie mennessään ne vähätkin jäljellä olevat hommat. Nykyisin netti pursuaa ihmisten itse lähettämiä kuvia ja juttuja. Ei tarvita ammattitaitoista toimittajaa tai valokuvaajaa. Tarina kerrotaan omin avuin naamakirjassa tai You Tubessa ja otetaan selfie päälle. Nuoret naiset haaveilevat uudesta ammatista nimeltään julkkis. Oikeasti se ei ole ammatti vaan keino pysyä poissa oikeista töistä ja lähetellä instagramiin tai iltapäivälehtiin kuvia itsestä. Mitä vähemmän vaatteita ja suuremmat silikonit sen parempi.

Tuohivirsujen Suomessa kesäturisti saattoi seikkailla Aulangolla tai Airistolla. Hän pysähtyi kauniin luontokohteen nähdessään ja pyysi paikallista alkuasukasta ottamaan kuvan itsestään maisemaan tällättynä. Jos turisteja oli monta, kuvia tarvittiin tietysti enemmän. Tällä tavoin työllistettiin kesän aikana kymmeniä maalaisia. Kukaan ei osannut pelätä katalaa tulevaisuutta, jossa koko turistiporukka asettuu irvistelemään selfiekepin nokassa kiikkuvalle tabletille. Tekniikka vei työn ja huvin.

Ja nyt meitä pelotellaan uusilla työpaikkoja vähentävillä keksinnöillä. Itse ohjautuva auto tekee kuskit tulevaisuudessa tarpeettomiksi. Ennen autossa oli kuski, repsikka ja busseissa rahastaja. Jatkossa he kaikki ovat kortistokamaa. Nyt tarvitaan vain joku here tai google pörräämään koetaulussa ja matka taittuu. Junat ja metrot suunnitellaan ajelemaan itsekseen ilman veturinkuljettajaa. Lämmittäjä sai lähteä jo vuosikymmeniä sitten. VR lopettaa lipunmyyntipisteitään urakalla ja siirtää myynnin verkkoon. Seuraavaksi kai kyydistä jäävät konduktöörit.

Matkustamisen lisäksi ihmisen perustarpeisiin kuuluu lisääntymisestä huolehtiminen. Perinteisesti siihen on tarvittu yksilön lisäksi toista sukupuolta. Tosin tiedämme tapauksia, joissa asia on hoidettu itsekseen, omin käsin ja harjoittelumielessä. Siitä huolimatta, että oppineet ovat varoitelleet selkärangan mätänemisellä ja sokeudella.

Itsepalvelu vyöryy nykyvauhdilla entistä pidemmälle luotijunan nopeudella. Kun tiede samalla kehittää uusia menetelmiä, on vain ajan kysymys, milloin suvun jatkamiseen ei tarvita kuin yksi ihminen.

Ja se on totinen paikka!

Siinä vaiheessa jonkun pitää viheltää peli poikki ja pyytää kansakuntaa palaamaan lähtöruutuun.

Kyllä itsepalvelulla pitää olla joku raja silläkin.080116

Erilaiset työmaat

Työelämässäni toimin parikymmentä vuotta yritysvalmentajana ja johdon kouluttajana. Asiakasyritys tilasi koulutustilat tykötarpeineen toiveitteni mukaan ja minä tulin paikalle jääkiekkoilijan kassi täynnä osallistujamateriaalia, piirtoheitinkalvoja tai kehityksen edetessä videoheitin kainalossa. Kotimaassa kokoushotellien ammattilainen henkilökunta oli hoitanut hommansa tilauksen mukaan ja yleensä kaikki toimi moitteettomasti. Mikäpä siinä oli tehdä töitä mukavien asiakkaiden kanssa.

Toisinaan valmennukseen varattu tila ei aina ollut perinteinen hotellin kokoustila ja erityisesti ulkomaille suuntautuneessa keikassa sai olla aina hieman varpaillaan. Koskaan ei tiennyt, millainen olisi työtila ja siihen liittyvät puitteet. Eri maissa tuntui olevan omanlaisensa käsitys asiasta.

1990-luvun alussa asiakas oli tilannut budapestiläisestä hotellista koulutustilan ja huoneet viidestä eri maasta oleville osallistujille. Rautaesirippu oli vedetty sivuun Euroopassa ja Budapestin kaduilla leijui länsihenki mutta se ei välttämättä ollut tavoittanut vielä palveluammatissa olevaa henkilökuntaa.

Tulin illalla hotelliin ja pyysin saada viedä materiaalit kokoustilaan ja ajattelin tehdä valmisteluja aamuksi, jolloin kaksipäiväinen valmennus alkaisi. Hölmistyin suuresti kun ystävällinen kokousisäntä ohjasi minut pieneen kopperoon, jossa oli pöytä keskellä huonetta, kaksitoista tuolia pöydän ympärillä, fläppitaulu pöydän toisessa päässä ja vesikannu. Kaikki oli juuri kuten olin toivonut mutta huone oli järkyttävästi liian pieni. Näin heti, että kun osallistujat ahtautuvat istumaan pöydän ääreen, kukaan ei pysty liikkumaan mihinkään sen jälkeen. Tuolien selkänojat olivat seinässä kiinni ja pöydän pääty miltei ovella. Reklamoin heti asiasta ja totesin, että me tukehtuisimme kahdessa päivässä näin pienessä huoneessa. Kokousihminen pyöritteli päätään ja selvitti vajavaisella englannilla, että tämä on parasta, mihin he pystyvät. Siirryimme hotellin johtajan puheille, joka totesi, että näin oli tilattu ja siihen oli tyytyminen. Osoitin suurehkoa tyhjää kokoushuonetta samassa kerroksessa ja pyysin, että pääsisimme sinne. Ei onnistunut, sitä ei oltu alun perin tilattu.

Vedin valmennuksen siinä kopperossa ja kaksi päivää se lähellä ollut suurehko kokoushuone pysyi tyhjänä. Kun ei ollut etukäteen tilattu.

Saksalainen säästäväisyys tuli myös tutuksi. Kerran tein esivalmisteluja düsseldorfilaisen hotellin hienossa kokoustilassa. Käytössäni oli kolme fläppitaulua. Taulut seisoivat paikoillaan asianmukaisesti mutta kussakin oli vain yksi paperi. Huomautin tästä kokousisännälle, joka kohteliaasti lupasi hakea paperia lisää. Poika palasi hetken kuluttua ja lisäsi kuhunkin tauluun toisen paperin. Yritin säilyttää malttini ja ihmettelin, miksi hän pihtasi papereitaan. Nuori mies ei näyttänyt ymmärtävän ärtymystäni mutta viittasi minut mukaansa. Menimme varastohuoneeseen, jossa oli hyllykaupalla fläppipaperia rullissa. Otin kolme rullaa kainalooni ja kerroin, että tästä on kyse. Kaverin ilme oli maksamisen arvoinen. Hän ei sanonut mitään, mutta näin, miten hän ajatteli, että voi jeesus sentään! Nyt tuo suomalainen tuhlaa kaikki talon fläppipaperit.

Valmennuksissa lounastauko kesti yleensä noin tunnin ja ruokailu tapahtui hotellin tai vastaavan paikan ruokasalissa. Koska aikataulu oli aina melko tiukka ja kustannustehokas, ruokailu oli yleensä järjestetty hyvin sujuvaksi. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Pariisilaisessa hotellissa istuimme lounaspöydässä ja katselin hermostuneena kelloani. Alkupalat kivennäisvesineen ja sitä seuraava keitto maukkaine leipäpaloineen oli nautittu säällisessä järjestyksessä, tyylikkäästi pöytiin tarjoiltuna. Totesin, että ranskalaiseen tapaan menussa oli vielä jäljellä pääruoka, jälkiruoka, kahvi ja juustot. Ja aikaa oli jo kulunut lähes tunti. Kysyin vieressäni istuvalta paikalliselta asiakkaan edustajalta, mitä pitäisi tehdä. Vaikka tarjoilu pelasi sujuvasti ylittäisimme lounaalle varatun ajan tosi paljon ja iltapäivälle oli runsaasti asiaa odottamassa seminaarisalissa. Sen asiakas oli tilannut ja siitä maksanut. Kaveri katseli minua nenänvarttaan pitkin kuin vahingossa kaupunkiin eksynyttä orpoa maalaisjunttia ja totesi ykskantaan, että näin meillä Ranskassa syödään.
Ja syötiin myös.
Valmennus jatkui iltapäivällä lähes kolmen tunnin lounaan jälkeen harvinaisen raukeissa tunnelmissa päättyäkseen aikataulun mukaan kello kahdeksantoista. Saattaa olla, että aivan kaikkea ohjelmaan aiottua ei käsitelty sillä kertaa.

Valmennustilat saattoivat myös vaihdella. Aina käytössä ei ollut kokoushotellia vaan tarkoituksella tai olosuhteiden pakosta tilaisuus vedettiin poikkeuksellisessa paikassa. Tutuiksi tulivat autotalli, kesämökin olohuone, kelopirtin keittiö, purjeveneen salonki, junavaunu ja käytöstä poistettu merivartioston asema ulkomerellä. Yksi mieleen painuvimmista oli sotalaiva keskellä Lontoota. Thamesin rantaan oli kiinnitetty toisen maailmansodan aikainen museoitu risteilijä, joka oli sisältä muokattu kokouskäyttöön. Asiakkaan edustaja tunsi laivaa ylläpitävän asevelikillan kavereita ja varasi aluksen valmennuksen ajaksi. Tuntui jännältä nousta metrosta Embankmentin asemalla, astua kadulle ja kävellä suoraan lankonkia pitkin sotalaivan kannelle.
Siinä oli jotain miehisen tyylikästä!041215

Brändäyksen sankarit eli kaiken katoavaisuus

Mitä yhteistä on nimillä Kalle Anttila, Jan Carlsson, Uolevi Manninen, Jussi Länsiö, Heikki O. Salonen, Hannu Seppälä, Kaj-Erik Relander, Martin Saarikangas ja Juha Rantanen?

Kyllä, aivan oikein! He olivat takavuosina tunnettuja yritysjohtajia tunnetuissa yrityksissä. Sellaisissa joita katsottiin kateellisina ylöspäin ja jotka markkinoivat arvostettuja merkkituotteita tai olivat yrityksinä sellaisia itsessään. Firmoilla meni lujaa, laulettiin kovaa ja korkealta. Näissä yrityksissä oli tehty vuosia töitä menestyksen eteen. Monet sukupolvet maan hiljaisia puurtajia oli antanut päivittäisen panoksensa ilman sen suurempia kiitoksia tai juhlallisuuksia. Sitten vain yhtenä päivänä yritys oli koko kansan tuntema.
Istuimme iltaa muutaman vanhan merkkitavarakollegan kanssa ja pohdimme brandien maailmaa Suomessa. Miten merkit syntyvät, loistavat elinkaarensa huipulla ja sammuvat lopulta pieniksi tuikuiksi, jos sitäkään. Meillä oli työkokemusta yhteensä lähes kahdestakymmenestä menestyneestä merkkitavaratalosta 1980-luvulta alkaen. Niistä enää kourallinen oli elossa ja toimi edelleen samalla nimellä. Muut oli fuusioitu, lopetettu tai myyty. Se pani miettimään.
Kuinka katoavainen brandimaailma on ja miten helposti kaikki henkilöityy yhteen ihmiseen.

Pienessä maassa kullakin toimialalla yleensä kaikki tuntevat toisensa ja eteenpäin pyrkivät huomataan. Tunnetut ja menestyvät merkit vetävät puoleensa samoja uratietoisia ihmisiä. Kun tällaisen yrityksen johtavaan asemaan palkataan tyyppi, joka ajelee julkisuudessa pelkästään pitkät valot päällä, hänet ja firma huomataan. Yritys personoituu erityisesti mediassa kovan firman kovaan tyyppiin. Yksilön ego kasvaa helposti tällaisessa julkisuudessa kuplahallin kokoiseksi. Ei välttämättä kaikilla mutta valitettavan usein monella. Näitä tyyppejä pyydetään puhumaan oman toimialan tilaisuuksiin ja sen jälkeen jakamaan menestymisen viisautta ja autuutta minne ja kenelle tahansa. Muutkin haluavat kuulla, miten se homma tehdään ja mikä on voittamisen salaisuus. Ja tarinaa riittää. Branditalon johtajasta kehkeytyy alan guru ja kellokas, jota media käyttää surutta hyväkseen. Talousalan lehdet julkaisevat kilvan tarinoita ”miehestä/naisesta, joka muutti kaiken”. Hänestä ja yrityksestä saatetaan jopa kirjoittaa kirja, jossa erilaisilla teeseillä todistetaan menestyksen syyt. Suuri yleisö katsoo firmaa ja sen johtoa ylöspäin ja lehtien julkaisemien suosituimpien työpaikkojen listalla yritys pönöttää korkealla sijalla. Kauppa käy samaan aikaan hyvin, liikevaihto ja yrityksen arvo kasvavat ja kaikki ovat onnellisia. Nimetön ja kasvoton työntekijöiden joukko tekee normaalia päivittäistä työtään ja lukee joskus ihmetellen lehdistä omaa yritystään koskevia uutisia.

Kulunut sanonta on, että menestyvää yritystä ei pelasta mikään. Se on valitettavan totta. Markkinat ja maailma muuttuvat ympärillä mutta meno yrityksessä jatkuu kuin Titanicin kannella. Vähitellen, samassa suhteessa ylimmän organisaatiotason itseriittoisuuden kasvuun, kassavirta kääntyy laskuun. Jos uhkaavan vaaran heikkoja signaaleja ei osta tulkita ajoissa oikein, yritys saattaa upota yhdessä yössä. Kun yritys sukeltaa, niin kellokasjohtaja joutuu uimasilleen myös. Media ei ole enää kiinnostunut menneestä gloriasta vaan kaivaa tikulla kaiken epäedullisen ja negatiivisen julkisuuteen. Erityisesti henkilötasolla. Peli on raakaa mutta ei reilua.

Entisestä kellokkaasta tulee tavallinen kuolevainen, joka jatkaa ehkä työelämässä matalalla profiililla tai lähtee paketin kera eläkkeelle. Tällöin hänen kastinsa muuttuu ja tyyppi on kuin kuka hyvänsä Mr. Nobody Aurinkorannikolla tai Talin golfbaanalla. Ihminen häviää brandimaailman kartalta.

Hänestä ei puhuta enää julkisuudessa eivätkä lehdet muista häntä ennen negrologia.

Tarinan alussa mainitut herrat eivät välttämättä ole kokeneet tällaista kohtaloa. Heistä kaikki eivät ole toimineet kellokkaina mutta yritykset, joissa he aikoinaan paistattelivat julkisuudessa, ovat ajaneet monen myrskynsilmän läpi sen jälkeen. Eikä pieniltä pintavaurioilta ole vältytty. On siinä saattanut mennä omistuksen lisäksi nimikin. Vai missä ovat alkuperäiset Anttila, SAS, Tuko, Hartwall, Amer, Seppälä, Sonera, Masa Yards tai Rautaruukki.

Kylähullut ja muut kommentoijat

Tällä palstalla pohdittiin edellisessä tarinassa netissä ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa asioiden kommentointia. Lähinnä siltä kannalta, että mihin sitä tarvitaan. Syyskuun alussa muutama kotimainen lehti ja eräs tv-kanava kyllästyivät verkon keskustelukulttuuriin, vihapuheisiin, uhkailuihin ja älyttömiin kannanottoihin. Ne lopettivat kommenttien kirjoittamisen mahdollisuuden tietyistä aiheista. Syynä oli päätoimittajien mukaan verkkokeskustelun laaduttomuus. Kommenteissa haukuttiin, levitettiin perättömiä tietoja, uhkailtiin ja öykkäröitiin. Keskustelu oli mennyt puskista huuteluksi. Julkaisut kyllästyivät moiseen menoon ja vihelsivät pelin tauolle.

Saako sanoa, että kyllä oli aikakin.

Mutta kyllä verkossa juttua piisaa. Oma ilmiönsä ovat chättipalstat, joille ilmeisesti joku lobotomialeikkauksesta selvinnyt porukka kirjoittaa. Aikaansa seuraava Yleisradio aloitti tällaisen palvelun kotisivuillaan ja nyt sitten chättäillään joka päivä. Kun niitä lyhyitä kommentteja lukee esim. Yle-areenan sivuilla, tulee siihen johtopäätökseen, että meillä on joutilaita tyhjäntoimittajia maa täynnä. Heillä ei ole mitään sanottavaa mutta tekstiä vääntyy. Ulkomailla radiota kuunteleva on Areenan armoilla, eikä aloitussivua voi sulkea. Näin kaikki älyttömyydet kulkevat ruudulla, halusit tai et.

Kommentoijien nettiradio on auki ja koko tajunnanvirta heitetään keskusteluun. Useinkaan jutuilla ei ole mitään tekemistä sen hetkisen radio-ohjelman kanssa. Keskenään ilmeisesti tutut kylähullut melskaavat omilla tuskaisen järjettömillä kommenteillaan, jotka eivät aukea ulkopuoliselle. Onneksi yhden viestin merkkimäärä on edes rajoitettu.

Toisaalta verorahoilla ylläpidetty radio seuraa itse luomaa linjaansa. Vuosikymmeniä toiminut Kansanradio joka lauantai todistaa sen. Ihmiset voivat soittaa ohjelmaan ja laukoa näkemyksiään kaikkiin ilmiöihin tai ratkaista minkä hyvänsä maailman pulman. Kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että suurimmalla osalla soittajista yläkerran matot eivät ole suorassa.

Samaan sarjaan kuuluu television eri kanavilla tapahtuva Twitter-kommentointi. Huomionkipeä älypuhelimen omistava aktivisti voi lähettää oman kommenttinsa ohjelmaan, ja se näkyy kuvaruudun alalaidassa. Miten paljon ohjelman taso nousee näillä mielipiteillä. Kuinka paljon ohjelman etenemiseen tai aihepiirien käsittelyyn näillä tekstareilla on merkitystä. Ketä se kiinnostaa? Ei ketään.

Ovatko toimittajat antaneet periksi oman ammattitaitonsa ja osaamisensa kustannuksella, että lisäavuksi tarvitaan tarpeettomia kommentteja.

Oma lukunsa ovat erilaiset keskustelupalstat, joita seuratessa tulee vähintään neuroottinen olo. Siellä suomalainen näsäviisaus ja pilkun piiperrys tiivistyy kolmanteen potenssiin. Otetaanpa esimerkki elävästä elämästä viime kesältä. Viaton avun etsijä kysyy saunan lauteiden pesemisestä ja lauteiden hoidosta. Parissa päivässä hän saa kommentteja, ohjeita ja mielipiteitä, jotka eroavat toisistaan ainakin 180 astetta. Viikon sisällä alkuperäinen kysymys unohtuu täysin, kun kommentoijat ryhtyvät keskenään mollaamaan toisten omasta poikkeavia ja erilaisia näkemyksiä. Tämän jälkeen kysyjä ei pysty päättämään, mitä näiden ”ohjeiden” mukaan pitäisi tehdä. Yksi pesisi lauteet kerran kuukaudessa, toinen ei koskaan. Joku neuvoo käyttämään puunsuoja-aineita ja toinen kieltäisi sen kokonaan. Kolmas neropatti lakkaisi lauteet, jonka muut tyrmäävät takapuolen palamisen pelossa heti. Jos kysyjä siinä vaiheessa päättää lopettaa saunomisen kokonaan, ei häntä voi asiasta syyttää.

Muutama vuosikymmen sitten puhuttiin epämääräisen tiedon yhteydessä ”hevosmiesten uutistoimistosta”. Sen tiedot perustuivat huhuille ja täydellisen tietämättömyyden antamalla varmuudella lausuttuihin mielipiteisiin. Nyt tämä tietolähde on ilmeisesti pesiytynyt verkkoon ja jatkaa hyvinvoivana siellä. Tuntuu siltä, että meillä on runsas viisi miljoonaa asiantuntijaa valmiina kertomaan totuuden mistä asiasta tahansa.

Vanhan lietolaisen kunnallispoliitikon sanoin ”Asiasta en mitään tiedä mutta varma kantani on seuraavanlainen…”180915

Nettikommentoijat

Sosiaalinen media on luonut uuden tavan itseilmaisuun, joka häkellyttää sellaista tasamaan tallaajaa, joka ei kuulu somen piiriin. Tykätään, ei tykätä, heilutetaan peukkuja tai kommentoidaan. Sen lisäksi otetaan kantaa asioihin, joista ei välttämättä ymmärretä mitään. Somen lisäksi tavaksi on tullut nopea kommentointi netissä tai mediassa julkaistuihin teksteihin.

Miten ihmeessä ihmisille jää aikaa kesken työpäivän kommentoida esimerkiksi iltapäivälehden tai jonkun muun julkaisun artikkelia netissä ja sen jälkeen muiden kommentoijien kommentteja? Ennen vanhaan päiväsaikaan tehtiin töitä.

Samaan sarjaan kuuluu Twitter-kommentointi. Huomionkipeä älypuhelimen omistava aktivisti voi lähettää oman kommenttinsa television ohjelmaan, ja se näkyy kuvaruudun alalaidassa. Miten paljon ohjelman taso nousee näillä mielipiteillä. Kuinka paljon ohjelman etenemiseen tai aihepiirien käsittelyyn näillä tekstareilla on merkitystä. Ketä se kiinnostaa?

Mitä jos jossain Galileassa yli 2000 vuotta sitten olisi toiminut nykyisen kaltainen kommentointi. Eräs J. Nasaretilainen olisi kävellyt paikallisen lehden toimitukseen ja jättänyt Galilean Sanomien nettiversioon ilmoituksen. Hän olisi halunnut lanseerata uuden rukouksen koko kansalle. Lehti olisi hyväksynyt jutun ja pannut sen näkyville verkkoon.

Isä meidän, joka olet taivaissa.

Pyhitetty olkoon sinun nimesi.

Tulkoon sinun valtakuntasi.

Tapahtukoon sinun tahtosi,

myös maan päällä niin kuin taivaassa.

Kommentti:

– Tyypillistä miesjuttua! Miksi aina vain äijät jossain taivaissa? Missä ovat äidit, naiset, mummot tai tyttäret, joilla myös on oma tahto ja näkemys.                              -Nimimerkki: Emansipaatio

– Mistä valtakunnasta on puhe? Kenen ehdoilla? Vaikuttaa siltä, että kirjoittaja ei tunne demokraattista ajattelua ja kansanvaltaa.                                                             – Nimimerkki: Kreikkalainen

– Ei omaa tahtoa voi noin vain antaa pois ja vyöryttää vastuuta muille. Lain edessä se ei ole lieventävä asianhaara.                                                                       – Nimimerkki: Lakitieteen opiskelija

– Kyllä on pikkasen kiljua juotu kun menee sekaisin maan päälliset ja taivaiset asiat. Hei, pane sandaalit takaisin jalkaan ja terästäydy!                                                – Nimimerkki: Tassut tanassa

 

Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.

Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,

niin kuin mekin anteeksi annamme niille,

jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

Kommentti:

– Taas puhutaan leipurien pussiin! Missä ovat kalastajat, kauppiaat, teurastajat, siivoojat ja aasinajajat.                                                                      – Nimimerkki: Genetsaretin kalastaja

– Mitä tässä on karppaajille? Ei elämä voi pyöriä hiilihydraattien ympärillä. Läski ei annan anteeksi!                                                                                                – Nimimerkki: Testosteroni

– Naapurin Filemon varasti kolme kananmunaa pihan kanalasta viime yönä. Ei taatusti saa anteeksi ennen kuin tuo munat takaisin.                                                     – Nimimerkki: Kukon isäntä

 

Äläkä saata meitä kiusaukseen,

vaan päästä meidät pahasta.

Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.

Kommentti:

– Kenen valtakunnasta ja voimasta on puhe? Roomalaiset verottaa jo ihan tarpeeksi ja heiltä löytyy voimaa jos pullikoi. Ei lisää enää tällaista!                    – Nimimerkki: Saul

– Miten paha määritellään ja kuinka kusessa pitää olla, että siitä päästäisiin pois. Meitä on 9 kakaraa perheessä ja kaikki olemme persaukisia ja kerjuulla.                -Nimimerkki: Almu

– Kyllä voima ja kunnia tulee omasta hauiksesta jos vain muistaa käydä punttisalilla.                                                                                                                                            – Nimimerkki: 130kg penkiltä

– Toi kiusaus kiinnostaa! Mistä niitä löytyy lähiseudulta?                                              – Nimimerkki: Delilah 17 v.

 Tässä vaiheessa J. Nasaretilainen olisi saattanut saada hepulin kommenteista ja poistanut juttunsa lehden sivuilta sekä lyönyt läppärinsä kannen kiinni. Kyllä olisi myöhempi kirkkohistorian ja katekismuksen opiskelu saanut aivan uuden sisällön. 210815

 

Puhtaus ja puoli ruokaa

Kun asuu 14 eri kansallisuutta majoittavassa taloyhtiössä puolet vuodesta, tulee pakostakin kiinnittäneeksi huomionsa eri kansallisuuden edustajien päivittäiseen käyttäytymiseen. Kuka tervehtii iloisesti ja silmiin katsoen ja pysähtyy vaihtamaan pari sanaa. Kuka kävelee ohi maahan tuijottaen mitään näkemättä tai millainen tyyppi luimii parkkipaikalle talojen takaa, aivan kuin muilta salaa. Miten eri kansakuntien edustajat pysäköivät moponsa ja autonsa taloyhtiön osoittamiin parkkiruutuihin. Tai kuinka sattuu niiden viereen. Jälkimmäisissä tapauksissa estäen muiden vapaan liikkumisen. Tällöin tuntuu, että asennepuolella joiltakin ihmisiltä puuttuu kanootista aika monta melojaa.

Taloyhtiössä on asukkaiden vapaassa käytössä uima-allas. Siellä pulikointi paljastaa paljon eri kansallisuuksien puhtaus- ja siisteyskäsityksistä. Erityisesti altaan toisessa päässä oleva suihku. Suomalainen on tottunut siihen, että ennen altaaseen menoa kroppa pestään suihkussa – ei altaassa. Mutta asia ei ole kaikille ollenkaan näin selvä.

Thaimaalaiset ovat huippuhygieenistä kansaa. He käyvät päivittäin suihkussa ja kulkevat juuri pyykkinarulta otetuissa vaatteissa. Paikalliset osaavat toimia oikein myös uima-altaalla ja suihku kuuluu asiaan. Samoin tekevät pohjoismaalaiset, sveitsiläiset sekä saksalaiset, joten asiaan ei kiinnitä juuri mitään huomiota. Sitten tulevat itäisen naapurimme kansalaiset, jotka hetken touhua katseltuaan oppivat suihkun käytön. Suurimmat inhon väristykset aiheuttavat entisen Britti-imperiumin kansalaiset. Heille puhtaus ei koskaan ole ollut puoli ruokaa. Hyvä jos ovat nähneet lautastakaan.

He peseytyvät altaassa.

Asialle löytyy historiallinen syy. Englantilaisissa kodeissa kuuma vesi saatiin aikanaan lämmittämällä sitä pesuvadissa kaasuliedellä. Erillisiä kylpyhuoneita ei juurikaan ollut. Vasta 1960-luvulla kylpyhuoneisiin – jos sellainen oli – saatiin kaasulla toimiva boileri, joka oli usein heikkotehoinen. Vesi oli kallista ja lämmittäminen hankalaa. Siksi perheissä otettiin normaalisti vain yksi kylpy viikon lopulla. Suuri sinkkivati tai amme täytettiin keittiössä lämpimällä vedellä ja perheen isä istui kylpemään. Hän lilli aikansa ja kun hän lopetti, perheen äiti istahti samaan veteen ja hoiti viikoittaisen siistiytymisen. Tässä vaiheessa yleensä piti lisätä lämmintä vettä ja äidin jälkeen perheen lapset kävivät vuorollaan ammeessa. Siis siinä alkuperäisessä vedessä, jota ei vaihdettu. Suomalaista tämä puistattaa ja joku ottaa sen huonona vitsinä mutta se oli totisinta totta miljoonissa perheissä vielä 1980-luvun Britanniassa.

Tätä taustaa vasten voi ymmärtää, että kaikilla taloyhtiömme englantilaisilla ei ole kaksista käsitystä suihkun tarpeesta ennen altaaseen mulahtamista.

Allassuihkun takana on suuri englanninkielinen taulu, jossa mainitaan uima-altaan yleiset käyttöehdot. Mitä saa tehdä ja mitä ei. Tavailin sitä kerran hajamielisenä ja sitten yhtäkkiä oivalsin. Taulussa ei sanottu sanaakaan suihkusta ennen uintia. Mainitsin siitä parille naapurille ja lopulta asia eteni yhtiön omistajalle. Tämä toiminnan miehenä teetätti taulun, jossa koiran kokoisilla kirjaimilla sanotaan, että suihku pitää ottaa ennen altaaseen menoa. Taulu naulattiin alkuperäisten ohjeiden alle.

Päivänä muutamana eräs mainitun kansakunnan edustaja luki kirjaa aurinkotuolilla aivan kyltin alapuolella. Hän hikoili tosi vuolaasti. Nykynuoret sanoisivat kai, että hikoili kuin sika. Mies katseli hetken valtavaa hikipeittoaan miettiväisesti, laski kirjan kädestään ja pulahti sitten reunan yli altaaseen.

Saattaa olla, että hänellä on ongelmia seinältä luetun ymmärtämisessä. Totuuden nimessä on sanottava, että heikäläisten joukosta löytyy myös sellaisia, jotka osaavat käyttää sitä suihkua.

Ettemme tuomitse koko kansakuntaa muutaman mätämunan takia.

Kysyin kerran yhtiömme skandinaaviselta isännältä, miksi suihkukehotus yleensä puuttuu siitä alkuperäisestä ohjetaulusta. Hän mietti hetken ja totesi hymyillen,    – Kun aloitimme toimintamme, pyysin yhtä kaveria tekemään altaalle englanninkieliset käyttöohjeet. Hän kirjoitti ne ja tilasi taulun. Mies oli yhtiömme ensimmäinen vakituinen englantilainen asukas.1007015

Käsillä merkityt

Silloin kun alkuihminen ei osannut puhua, hän käytti käsimerkkejä alkeelliseen kommunikointiin. Vähitellen homo sapiens oppi puhumaan mutta siitä huolimatta käsillä viittominen jäi osaksi ihmisten välistä viestintää.

Nykyihminen oppii ensimmäisen virallisen käsimerkin koulussa kun pitää viitata. Sen jälkeen välitunneilla kaveripiiri opettaa lisää tärkeitä merkkejä kuten keskisormen näyttäminen. Pidemmälle edistyvät oppivat peukalon näytön ylös tai alas sosiaalisessa mediassa ja jatkokursseilla pyöräytetään peukalosta ja etusormesta hauska ympyrä. Sehän merkitsee, että kaikki on ok. Hevimusiikin ystävät oppivat nopeasti tekemään pirunsarvet etusormen ja pikkusormen samanaikaisella ojentamisella. Kaikilla näillä merkeillä on oma voimansa puhutun suomenkielisen sanan vahvistajana.

Sitten tulemmekin vaikeampaan asiaan.

Eri kulttuureissa nämä samat merkit saattavat tarkoittaa aivan jotain muuta. Eteläisessä Amerikassa kun pyöräyttää edellä mainitun hauskan ympyrän, voi varautua saamaan turpaansa. Merkki tarkoittaa, että katsoja muistuttaa peräaukkoa tai on ainakin lähes samanlainen ihmisenä. Joissain Välimeren kulttuureissa miesten välinen peukun nosto saattaa aiheuttaa sekaannusta siitä, käykö katsojan vaimo vieraissa tai onko katsoja täysi k**pä. Onneksi Thaimaassa ja Suomessa peukun nosto ilmentää kannustusta tai positiivisuutta ja se tarjoillaan yleensä leveän hymyn kera.

Winston Churchill teki tunnetuksi voitonmerkin, jossa oikean käden etu- ja keskisormi pidetään pystyssä v:n muotoisena muiden sormien ollessa taivutettuina. Merkki tehdään kämmenpuoli katsojaan päin. Silti sekään ei ole yksiselitteinen. Kreikassa kämmenen näyttö toiselle on suuri loukkaus, jolla on historialliset perinteet. Aikoinaan kun kahlehdittuja vankeja kuljetettiin vankiloihin jalkapatikalla kylien läpi, kyläläiset kerääntyivät reitin varrelle. Katsojat pyyhkäisivät kämmeniinsä maantien mutaa ja saastaa ja levittivät sitä ohimarssivien vankien naamalle halveksunnan merkiksi. Sen vuoksi nykyajan kreikkalainen ei kämmentään heiluttele.

Toisaalta brittiläisessä kulttuurissa kyseisillä sormilla v:n näyttäminen käden selkä katsojaan päin, tarkoittaa selkeää ”haista v***u”. Samaa v- sukua siis pelkälle keskisormelle. Viime eduskuntavaalien yhteydessä kuvattiin erään keskisuomalaisen edustajaehdokkaan vaalivalvojaisia. Loppuillasta pullon voimaa imenyt ehdokas haistatteli koko Suomen kansalle television välityksellä, kyseistä käsimerkkiä heilutellen.

Katolisen uskon omaksuneet ihmiset tekevät ristinmerkkejä. Ollessaan kiitollisia tai pelätessään jotain, merkki kai auttaa melkoisesti. Samoin kirkossa toistetaan merkkiä vähän väliä. Nykyisin kun urheilusta on tullut vakavasti otettava ammatti, urheilijat turvautuvat korkeimpaan voimaan ennen suoritusta ristinmerkin tekemällä. Ilmeisesti hyppy kantaa tai keihäs lentää sen jälkeen pidemmälle kuin ilman käden veivausta.

Merkki tehdään niin, että oikea käsi viedään ensin otsalle ja sen jälkeen alas sydämen tasalle, sitten veto poikittain rinnan yli. Siitä huolimatta, että merkkiä toistetaan miljoonia kertoja päivässä ja sen pitäisi olla kaikille tuttu, sekaannuksia saattaa tulla.

Olipa kerran katolinen kaveri, joka asui bordellia vastapäätä. Hän vietti tuntikausia päivässä seuraten kadun elämää ja myöskin sitä, ketkä vierailivat paineita purkavassa laitoksessa. Kyseistä katsojaa ihmetytti erään vakituisen asiakkaan käyttäytyminen käynnin jälkeen. Katsoja tiesi, että asiakas oli harras juutalainen ja siitä huolimatta kaveri teki ristinmerkin aina tulessaan ulos bordellista. Katolinen katseli kuukausitolkulla juutalaisen touhua ja ihmetteli mielessään. Puolen vuoden tarkkailun jälkeen hän ei enää kestänyt uteliaisuuttaan vaan päätti ottaa asiasta selvää. Yhtenä päivänä kaveri meni kadulle lähelle hoitopaikan ovea ja kun juutalainen astui ulos, hän riensi kysymään,

– Anteeksi, että olen utelias mutta tiedän sinut juutalaiseksi ja siitä huolimatta teet ristinmerkin tulessasi ulos tuosta talosta. Miksi ihmeessä näin?

Juutalainen katseli hämmästyneenä kyselijää ja sanoi sitten ykskantaan,

– En minä mitään teidän merkkiänne tee vaan tarkistan, että kaikki tarvittava omaisuus on tallessa käynnin jälkeen.

Sitten mies havainnollisti sanomaansa. Hän veti ensin käden silmien tasalle, sitten haaroväliin ja sen jälkeen yli rinnan. Samalla hän selosti ääneen: rillit – pallit – kännykkä ja lompakko. Tallessa on ja kaikki hyvin.050615

 

Eduskunta säätää

Viime vaalikaudella Suomen eduskunta päättää rätkäisi uuden tasavertaisen avioliittolain ihan tuosta kuin ohimennen. Ja kansan reaktiot olivat selvät. Kirkon jäsenyydestä lähdettiin kuin sopulit pohjoiseen. Kansa pani ison vaihteen päälle ja telaketjut vetämään. Ei ollut niin väliksi kenen vika, nyt jyrättiin. On selvää, että kun eduskunta päättää näin merkillisestä asiasta, se on kirkon vika. Kansan logiikka on pistämätöntä, sillä kansa kyllä tietää.

Tasamaan tallaaja jää kauhulla odottamaan jatkoa.

Nyt meillä on uusi jatkojytky eduskunta, jonka tehtävänä on lainsäädäntötyö. Vuosien varrella olemme tottuneet uusii lakeihin, joilla kansalaisia on siunattu. Usea parlamentti on pähkäillyt alkoholilain kanssa. Todennäköisesti uusi eduskunta käy asiaan kiinni tosi riuskasti. Ja se panee puntit tutisemaan kun tiedetään, mitä siitä seuraa. Nyt ei enää erota kirkosta vaan kyse on vakavammasta asiasta.

Oletetaan, että uusi alkoholilaki suitsee viinan myyntiä ja anniskelua tavalla tai toisella. Heti kun eduskunnan päätös julkaistaan iltapäivälehtien lööpeissä, kaaos on valmis. Kuusikymmentä luvulla viinakortit olisi poltettu suurissa kokoissa kaupunkien toreilla mutta nyt kun kortteja ei enää ole, mielenilmaukset saavat rajumpia muotoja. Lakiin tyytymätön kansa lähtee kaduille ja kivittää Alkon myymälöiden ikkunat pirstaleiksi. Ravintolat miehitetään ja kesäterassien kalusteet kärrätään Töölönlahteen. Helsingin ulkopuolella, esimerkiksi Tampereella pöydät, tuolit ja aurinkovarjot päätyvät Tammerkoskeen. Turussa Kauppatorille, koska sinne on lyhyempi matka kuin Tammerkoskelle. Joka tapauksessa hässäkkä on melkoinen ja lehtien irtomyynti kasvaa huimasti. Uutta lakia kauhistellaan ja Alkon pääkonttorin edessä Salmisaaressa seisoo päiväkausia mielenosoittajien joukko banderolleineen ja kyltteineen. Porukka huutaa iskulauseita ja aiheuttaa häiriöitä liikenteelle. Kaikki ovat kiusallaankin selvin päin.

Muutaman viikon jälkeen mielenilmausten into laimenee ja kansa palaa vähitellen perjantaipullojen pariin.

Silloin valveutunut kansalainen herää keskellä yötä sydän pamppaillen, mikä mahtaa olla uuden eduskunnan seuraava lakipäätös, joka saa kansakunnan liikkeelle.

Laman nimissä on puhuttu säästötalkoista, jotka kohdistuvat jo saavutettuihin etuihin. Mitä tapahtuu kun eduskunta päättää lyhentää äitiyslomaa tai pienentää äitiyspakkauksen sisältöä. Tuskin on ensimmäinen lööppi ilmestynyt kun makuukammareissa alkaa hirveä kapina. Sänkyhommista kieltäydytään urakalla koko maassa. Kieltäytyminen on niin totaalista, että syntyvyystilastot kääntyvät suoranaiseen syöksylaskuun. Ehkäisyvälineteollisuus ajetaan konkurssin partaalle ja päiväkoteja joudutaan sulkemaan asiakkaiden puutteessa. Eläkelaskurit ja elinajan odotteet heittävät häränpyllyä ja tilastonikkarit raastavat hiuksiaan. Mistä löytyy uusia eläkkeiden keräysmalleja. Suomenlahden eteläpuolelta ja itärajan takaa tulleet monityydytetyt naiset (Veikko Huovisen ilmaisu) palaavat koteihinsa itkusta tyrskien ja asiakaspulaa kiroten. 24 tunnin risteilyt kärsivät haaksirikon, koska porauslautoille ei ole tulijoita.

Parhaimman huomion kapinaliikkeessä saa kuitenkin iäkäs kahdentoista lapsen isä, joka kulkee ympäri kaupunkia kylttiään kantaen. Siinä on teksti: ” Vaikka kaksitoista kertaa tärppää, nyt on pelkkää lerppaa. Se on eduskunnan vika.” 010515

Miniksen pettausta

Yhdellä viikolla iltapäivälehtiä myytiin tavallista enemmän ja lööpit iskivät kipinöitä todella tärkeän asian puolesta. Amerikkalainen tutkimuslaitos julkaisi tiedon, jota suomalaiset miehet ovat odottaneet jo vuosikausia kuin vasikka uutta kevättä. Mikä on oikea peniksen mitta. Tutkimuslaitos mainitsi häveliäästi keskiarvona tietyn senttimetrin ja muutaman millin sen päälle. Suomalaista lukijaa, jolla on vain lyhyt oppimäärä matematiikassa, tällainen hämää. Miksei kerrota reilusti , että sen tulee olla xx tai yy senttiä, pulinat pois ja housut takaisin jalkaan. Samassa yhteydessä tartuttiin myös toiseen kriittisen tärkeään asiaan. Miten oikea mitta otetaan. Perinteisesti se on otettu siten, että höyläpenkin päälle on asetettu mitattava esine ja sitten puisella timpurin metrimitalla, mittaa pala kerrallaan aukaisten on yritetty saada lukema. Ilon kiilto silmissä on sammunut monelta kun on käynyt ilmi, että tulos on virheellisesti otettu mitan tuumalukemilla. Toinen, usein kivulias tapa on ollut tehdä se metallisella vieterimitalla. Juuri kun mitan on saanut auki ja kulmallisen pään mitattavaan kohtaan, se on vahingossa pärähtänyt takaisin mittapesään. Jokainen tietää, millaista jälkeä terävän metallisen mittanauhan reuna saa aikaan mitattavassa komeudessa. Tällä kertaa tutkimuksen tulosten yhteydessä suomalainen alan terapeutti näytti ihan videolla, miten mitata oikein. Tosin hän käytti videolla banaania, mikä saattaa vääristää tuloksia. Oliko banaani kypsä vai ei ja oliko se ns. baby banaani vai ihan oikea jötkäle, ei selvinnyt esimerkistä. Paljon on tiedemiehillä vielä työtä tehtävänään, että tämäkin asia saadaan selvitettyä.

Tasa-arvotietoista lukijaa jää askarruttamaan kysymys, johon tämä amerikkalaisten tutkimus ei edes heikosti viitannut. Miten naisen vastaava alue saadaan kartoitettua. Kuinka monta senttiä on keskiarvo ja onko millimetrejä päälle. Tosin anatomiaa jopa heikosti tunteva voi heittää oikeutetun kysymyksen tässä vaiheessa. Voidaanko naisten yhteydessä puhua senteistä. Painomitat voimme unohtaa, koska miestenkään tutkimuksen yhteydessä kukaan ei ollut painon vartija. Jäljelle jää vain tilavuusmittoja. Jos keskitymme niihin, edessä on uusia haasteita. Pitääkö tyytyä kymmenjärjestelmään vai ottaa vaihtoehdoksi anglosaksinen gallona ja pintti. Mittausten lopputuloksissa olisi suuria eroja kun tiedämme, että yksi brittiläinen gallona on 4.5 litraa. Se vaikuttaa selvästi eri luokan suureelta kuin esimerkiksi 16 senttilitraa. Jo pelkästään mielikuvaero on valtava. Kuka missimaailman julkkis uskaltaisi tunnustaa julkisuudessa, että kyllä gallonan verran löytyy.

Meillä on vanhoja suomalaisia vetoisuusmittoja runsaasti, joita tutkimuksessa voisi käyttää. On aami, kannu, jumpru, kappa ja kortteli. Niillä saisi tutkimukseen suomalaista väriä ja lisäpontta. Ulkoministeriölle tiedoksi: Brysselin mepit pitäisi heti valmentaa lobbaamaan asiaa, eikä olisi pahitteeksi jos siitä puhuttaisiin myös YK:n pääkonttorin käytävillä.

Mittayksikön valinta on melkoinen haaste mutta varmasti korkeasti oppineet tutkijat pääsevät siinä meitä tyydyttävään yksimielisyyteen. Kun aikanaan luemme iltapäivälehdistä tuloksia, että naisen strategisen alueen keskimääräinen mitta on vaikka kaksi jumprua, tieto on helppo hyväksyä ja asia hahmottaa. Kaikille on selvää, että yksi jumpru on ¼ korttelia, jolloin kyse on puolesta korttelista.

Sitä, millä tavoin se on mitattu ja tulos saatu, ei miespuolinen maallikko uskalla edes punastumatta ajatella.190315

 

Ei ihan onnistunut päivä

Tämä sattui 1990-luvun puolivälissä ja tarina on valitettavan tosi.

Minulla oli tiedossa aikainen herätys seuraavana aamuna ja ajomatka Pirkanmaalle vetämään kahden päivän valmennustilaisuutta vanhan asiakkaan esimiehille.

Kellon piti herättää tasan 3.45 aamulla mutta havahduin siihen, että vaimo pukkasi kylkeen ja sanoi, että etkö sinä lähdekään. Vilkaisin yöpöydän kelloa, joka näytti 4.23. Ennätysnopeiden aamutoimien jälkeen ajoin pihaportista ulos kellon näyttäessä puolta viittä. Matkalla huomasin, että bensamittari häälyi pelottavan alhaalla mutta koska olin myöhässä, jätin tankkaamisen väliin. Saavuin kylpylähotellin pihaan ja kuskasin osallistujamateriaalit seminaarisaliin. Siinä yhteydessä huomasin, että lompakko oli jäänyt kotiin. Mietin, mitä olisi tapahtunut kun olisin tullessa ensin tankannut ja sitten ruvennut etsimään kukkaroa. Suorastaan puistatti.

Huhkin hiki pinnassa ja sain valmennustilan kuntoon minuuttia ennen kuin ensimmäiset osallistujat saapuivat. Kun väki oli koossa, kävimme kiinni päivän aiheisiin ja ensimmäinen kahvipaussi oli kymmeneltä. Kahvi oli katettu käytävään salin ulkopuolelle ja ajan tavan mukaan se tarjoiltiin kertakäyttökupeista. Seisoin pienessä ryhmässä keskustelemassa kun kupin kahva irtosi ja kahvi valahti rinnuksilleni. Pyysin anteeksi ja ryntäsin toilettiin pesemään paidan rintamusta. Se kuivui sopivasti lounaaseen mennessä. Ruokatauon jälkeen jatkoimme ohjelmaa ja osana valmennusta käytin videofilmiä. Sitä katsoimme tv-vastaanottimesta, joka lepäsi liikuteltavalla räkillä miehen pään korkeudella. Räkissä oli pyörät kulmissa ja aina kun katsoimme tarvittavan pätkän videota, vedin sen esiin ja palautin salin nurkkaan filmin jälkeen. Juuri ennen iltapäiväkahvia päätimme katsoa vielä yhden videon ja tartuin räkkiin vetääkseni sen esille. Pääsin noin metrin oikeaan suuntaan kun näin, miten 28 tuumaa vastaanotinta kallistui minua kohti ja vyöryi yli reunan. Ehdin nipin napin väistää. Yleisön joukosta kuului pelästynyt kohahdus ja sitten jumalaton räsähdys kun tv osui kuvaruutu edellä kivilattiaan. Vastaanotin sihisi ja välähteli paikallaan hetken ja hiljeni sitten.

Salissa oli kuolemanhiljaista.

Tragikoomista oli se, että osallistujien joukossa oli kolme liikenneonnettomuuksien tutkijalautakuntien jäsentä. Herrat tulivat salin etuosaan ja tutkivat räkin, josta yksi pyöräjalka oli vääntynyt telineen alle. Tuomio tuli minuutissa: pyörän jalan metallin väsyminen, joka aiheutti telineen kallistumisen ja vastaanottimen putoamisen. Ilmoitin kokouspalveluun haaverista ja menimme kahvitauolle. Kun uusi vastaanotin telineineen asennettiin paikoilleen, kerroin osallistujille, miten päivän alkukin oli ollut hieman takkuinen. Sain osakseni myötätuntoista naurua ja varoituksen, että illalla kun vapaa-ajan ohjelmassa olisi kylpylässä käynti, en ottaisi mitään sähkölaitteita mukaani ainakaan allasosastolle.

Illalla kuljin saunassa ja altaan äärellä korostetun varovaisesti jalkojani hitaasti laattoja pitkin vetäen. En ainakaan kaatuisi. Asiakasporukkani ystävällinen naljailu seurasi perässäni koko ajan.

Yhteiselle illalliselle keräännyimme ravintolasaliin, jossa oli hyvin täyttä. Siksi ryhmämme oli jaettu kahteen pitkään vierekkäiseen pöytään, joten toinen puoli ruokailijoista istui selät vastakkain. Tarjoilijat kulkivat pöytien välissä tarjottimineen. Olimme päässeet pääruokaan, kun takanani istuva osallistuja kysyi minulta jotain. Käännyin tuolillani vastatakseni hänelle. Vieressä kumartunut, tarjottimelta annosteleva tarjoilija nousi pystyyn samaan aikaisesti ja kääntyi jatkaakseen seuraavan asiakkaan luokse. Hänen oikea kyynärpäänsä iski minua korvan yläpuolelle ohimoon tosi kipeästi. Tapahtui kaksi asiaa. Päiväni epäonnesta tietoinen ryhmä, joka näki tapauksen puhkesi spontaaniin ja valtavaan nauruun. Tarjoilija oli nolostunut ja pelästynyt, eikä ymmärtänyt, mitä ihmeen nauramista asiassa oli. Kerroin hänelle, että kaikki on ok, eikä mitään hätää, sillä tämä kuuluu asiaan tänään. Rupesin painamaan kananmunan kokoista pahkuraa korvan päällä ruokaliinaan kiedotuilla jääpaloilla ja sain viedyksi ruokailun loppuun.

Aterian jälkeen ryhmällä riitti riemua ja huulenheittoa epäonnisesta päivästäni. Yhden kaverin sain hetkeksi hiljenemään, kun ehdotin, että hän lainaisi 300 markkaa bensan ostoa varten seuraavana päivänä. Hän oli kyseisen asiakasyrityksen yhteyshenkilöni, joten tunsimme ja tiesimme toisemme. Nauraen hän kaivoi lompakon esiin mutta pani sen sitten takaisin taskuun ja sanoi,

– On parempi, että annan rahat sinulle vasta huomenna. Tällä tuurillasi joku varastaa ne vielä tänään huoneestasi.130215

 

Mekin olemme Charlie

 Pariisin terrori-iskujen jälkeen törmäsin kaupungilla vanhaan ystävääni, jota en ollut tavannut pitkään aikaan. Hän vaikutti jotenkin stressaantuneelta ja oli naamaltaan kalpea. Kävelimme kupilliselle kahvia ja kyselin hänen vointiaan viitaten hänen ulkonäköönsä. Kaveri huokaisi raskaasti ja alkoi kertoa,

– Tiedätkö ennen vanhaan ihminen kuoli lepraan tai ruttoon tai jäi maanjäristyksen jalkoihin. Historiasta tiedämme, että ihmisiä on hirtetty sekä mestattu ja sodissa on tapettu surutta miljoonia ihmisiä. Liikenteessä kuolee paljon väkeä sekä Thaimaassa että Suomessa ja sekin on hiljaisesti hyväksytty tosiasia.

Nyt on tullut muotiin ihan uusi juttu, millä hengestään pääsee helpolla ja se on tämä muhammed vouhotus. Piirrä kuva äijästä tai kirjoita lehteen juttu niin pyssymiehet ovat ovella ja se on silloin hengelle hupaa hommaa. Ystäväni huokaisi uudelleen raskaasti ja maistoi kahviaan. Sitten hän jatkoi,

– Rupesin miettimään, että en kai vain kuulu riskiryhmään. Ettei meillä kotona ole vaarallisia kuvia tai tekstejä, joista voisi joutua islamistien vihan kohteeksi. Vääräuskoisena kun olemme vapaata riistaa, kuten isisin johtaja oli puheessaan vaahdonnut. Päätin tarkastaa asian ja käydä läpi koko huushollin, ettei mitään raskauttavaa materiaalia ole jäänyt kaappeihin tai kirjahyllyn laatikoihin. Kävin kirjahyllyn jokaisen kirjan huolella läpi ja siihen kului yli puoli päivää. Sitten rupesin tarkastamaan lipastojen laatikoita, vaatekomeroita, muuttolaatikoita ja autotallin hyllyjä. Tyhjensin kaikki mahdolliset paikat olohuoneen lattialle. Konttasin siinä kaksi päivää ja tarkastin, että partaisesta miehestä ei ole kuvan kuvaa tai humoristista tekstiä. Voit uskoa, että se oli valtava urakka. Lopulta kaivoin pölynimurin esille ja imuroin kaikki tyhjentämäni kaapit, laatikot ja hyllyjen taustat. Imuroin saman tien myös sänkyjen alustat ollakseni varma, että meiltä löydy mitään kiellettyä. Olin täysin poikki tämän kolme päivää kestäneen urakan jälkeen. Ystäväni tarttui kahvikuppiin vapisevin käsin ja otti kulauksen. Silloin minun oli pakko kysyä,

– No, jos mitään ei löytynyt, niin miksi sinä olet noin ryytyneen näköinen? Kaveri katsoi minua kuin säälien ja totesi,

– Kun olin urakkani tehnyt ja saanut kaiken tavaran takaisin paikoilleen, oikaisin sängylle levätäkseni hetken. Silloin vaimo tuli kaupungilta kotiin ja pilasi kaiken. Veti kerralla maton alta ja tuhosi ankaran raatamiseni tulokset.

En voinut olla kysymättä,

– Mitä ihmettä sitten tapahtui? Ystävä joi kahvinsa loppuun ja laski kupin.

– Minä olin siivonnut koko huushollin ja kerroin vaimolle, mitä olin tehnyt ja miksi. Olin varma, ettei missään nurkassa ole kiellettyä materiaalia ja sitten tulee vaimo toiletista ja sanoo iloisesti, että hän näki muhammedin vessassa. Sydänkohtaus meinasi tulla. Olin taatusti siivonnut paikan tosi huolella. Näin jo mielessäni, miten pyssymiehiä pyrkii portista pihalle ja ampuu meidät molemmat. Tutkin toilettitilat uudelleen vielä neljän tunnin ajan ja olin aivan puhki. Pystyin sentään änkyttämään, että miten vaimo oli kuvan siellä nähnyt, vaikkei olisi pitänyt. Vaimo sanoi, että ihan helposti. Juuri kun hän oli istumassa pytylle, oli partaniekka heijastunut vedestä. Siihen minä sanoin, että ei ole mahdollista! Olin itse kokeillut samaa juttua siivouksen aikana. Ja paskat minä mitään muhammedia siellä nähnyt. Joku helvetin juutalainen rabbi siellä oli. Valtavat pussit silmien alla ja suuri nenä.160115

Innovatiiviset verot ja maksut

Hädän hetkellä hallitus ja media ovat nostaneet aikamoisen metakan luovuuden tai innovatiivisuuden esiin marssittamisesta, jotta Suomi saataisiin nousuun. Minkä kulman takaa innovatiivisuuden pitäisi tulla, sitä ei ole kukaan kertonut. Samalla on unohtunut se, että meillä on osattu olla innovatiivisia jo kauan sitten. Otetaan esimerkiksi liikennerikkomusten sakkojen määräytyminen. Missään muussa maassa sakotuskäytäntö ei ole osa sosiaalipolitiikkaa niin kuin Suomessa. Siis se, että samasta liikennerikkeestä enemmän ansaitseva maksaa suuremman sakon kuin pienemmillä tuloilla siunattu. Kukaan ei enää edes kyseenalaista moista käytäntöä vaikka ulkomailla nauretaan ja ihmetellään tällaista kummajaista. Tarinoiden mukaan jutun juuret ovat 1960 –luvulla ja Pekka Kuusi mainitaan yhdeksi pääarkkitehdeista.

Hieman saman suuntaista tulojen tasausta on havaittu joskus myös Thaimaassa. Liikennepoliisin pysäyttämälle farangille tilanne on tullut kalliimmaksi kuin paikalliselle mopoilijalle. Nyt kun nykyhallinto kitkee korruptiota kovalla kädellä, tästäkin riesasta tietysti päästään. Siitä huolimatta jäljelle jää vielä monia luovan rahastuksen ilmentymiä, kuten maassaolosta maksaminen viranomaisen luona käydessä. Kai tässäkin pätee se, että ei se ole hullu joka pyytää.

Uusi suomalainen luovuuden kummajainen on yleisradiovero. Veron perustana on verohallituksen sanoin ”puhdas ansiotulo ja puhdas pääomatulo yhteensä”. Tästä summasta rykäistään 0.68% veroa. Maksimissaan summa on 140 euroa vuodessa ja alle 50 euron määrää ei maksuunpanna. Huomattavaa on, että rikollinen ja likainen raha tai harmaan talouden pyöritys ei selvästi oikeuta veron määräytymiseen, koska tulo ei ole puhdasta. Pesty raha on sitten tietysti ihan eri juttu. Näin rikollisille ovat Yleisradion televisio- ja radio-ohjelmat kielletty hedelmä. He joutuvat tyytymään kaupallisten kanavien tarjontaan, mikä kyllä tuntuu tuplarangaistukselta.

Perhepiirissä innovatiivisuus on koetuksella uuden veron myötä. Kun puolisoilla on eri suuruiset tulot, maksettava veromäärä on myös erilainen. Kumpi silloin päättää, mitä ohjelmaa katsellaan tai kuunnellaan ja miten menetellään riidan sattuessa. Perhe voi tietysti jakaa illan katseluajan maksujen suhteessa. Suuremman veron maksanut katsoisi alkuillan kymmenen uutisiin asti ja toinen sitten loppuillan. Lauantain Uutisvuoto on poikkeus. Sen voisi katsoa myös vähemmän maksanut.

Luovuuden hengessä, veroa mukaillen ohjelmille voisi laittaa myös ohjeelliset hinnat helpottamaan katsojan valintaa. Jos esimerkiksi Kauniit ja rohkeat olisi 37 eurosentin arvoinen, tärkeän jääkiekkoliigan pelin arvo on helposti 69,78 euroa.

Yleisradio voisi kehittää nykyiseen ohjelmapäivystykseen oman palvelunumeronsa, josta voi kysyä neuvoa hinnoitteluun silloin, kun perheessä syntyy keskustelua, mitä kanavaa katsotaan.

Lehdet arvostelevat tv-elokuvia ennakkoon ja antavat niille pisteitä tai tähtiä. Samalla menetelmällä ne voisivat laittaa ohjelman arvon näkyviin euromääräisenä, jolloin katsojien valinta helpottuu entisestään. Vaikkapa näin: ”Torstai-illan myöhäiselokuva Riettaat kotirouvat saa elokuvana vain yhden pisteen mutta riettaus on kyllä 86,31 euron arvoista. Perjantaina David Attenborough´n dokumentti Englannin kivitalojen päätykolmiot kautta aikojen, ansaitsee viisi pistettä ja on hinnaltaan 0,7 senttiä”.

Kun katsottujen ohjelmien hinnat ovat näkyvissä, veronmaksaja tuntee saavansa katetta maksamilleen euroille. Pari myöhäisillan hyvää leffaa ja hinta on tienattu vuodeksi.121214

 

Yhtälö

Eräänä iltapäivänä tunsin suurta häpeää itseäni kohtaa ja surua suomalaisen yhteiskunnan puolesta. Aikoinaan koululaitos satsasi minuun vuosikausia lyömällä päähän tietoa eri aineissa kuten matematiikassa. Nuoret polvet eivät voi käsittää sitä, että yli 50 vuotta sitten tietoa saatettiin iskostaa korvien väliin myös karttakepin voimalla. Karttakeppi ja pää eivät olleet pelkkiä kielikuvia. Voi niitä aikoja!

Ja siitä huolimatta en osaa matematiikkaa. Tämä tosiasia selveni sanomalehdessä olleen sarjakuvan ansiosta. Kyse oli yksinkertaisesta matemaattisesta tehtävästä, josta lisää tuonnempana. Se ei meinannut aueta millään. Pyöriikö entinen matematiikan opettajani nyt haudassaan minun vuokseni? Onko yhteiskunta tehnyt kohdallani virheinvestoinnin?

Tasapuolisuuden nimissä pitää mainita, että ikä tekee tehtävänsä meille jokaiselle. Askel lyhenee, muisti pätkii varsinkin nimien kohdalla ja nykytekniikan helpottavat laitteet auttavat aivoja laiskistumaan. Kuka viitsii enää muistella puhelinnumeroita, kun ne ovat koneen muistissa ja napinpainalluksen päässä. Tekstinkäsittelyn ohjelmat helpottavat kirjoittamista ja tarjoavat valmiin pohjan ja lukemattoman määrän fonttivaihtoehtoja. Kertotaulua tai jakolaskua ei tarvitse osata kun laskin hoitaa homman muutamalla näpäytyksellä. Kun haluat lähettää tekstiviestin, laite tarjoaa sinulle valmiita sanan vaihtoehtoja, joista voi valita. Erilaiset hymiöt ja muut lyhenteet kertovat muutamalla merkillä monien sanojen mittaisen lauseen. Jouduinko siis aikoinaan opettelemaan kaunokirjoitusta ja kielioppia aivan turhaan?

Toisaalta paljonko muistamme kouluaineista ja paljonko olemme tarvinneet niitä asioita, joilla korvien välistä kovalevyä kuormitettiin. Miten on, kuka on tarvinnut kasvien latinankielisiä nimiä arkisessa työssään tai historian vuosilukuja? Lieneekö keltään mennyt työpaikka sivu suun sen takia, että isovihan vuosiluvut ovat päässeet unohtumaan. Entä suomenkielen sijamuodot tai kemian kaavat? Hirveästi ei ole ollut käyttöä myöskään ruotsin verbien monikon imperfektillä tässä vuosien saatossa. Geometrian kaavoilla ja saksan vahvoilla verbeillä on saattanut olla edes hieman käyttöä. Toivottavasti nykyinen koulu opettaa oppilaita elämää varten eikä kuten omaa sukupolveamme, koulua varten. Kokeita varten piti opetella ulkoa määrätyt tärpit, joita ei sitten kysyttykään. Ulkoluku ja pänttääminen yön synkkinä tunteina meni aivan hukkaan. Jos sen ajan koulu pyrki opettamaan loogista päättelyä ja itsenäistä ajattelua, ei se ainakaan omalta kohdaltani onnistunut tavoitteessaan. Ja nyt en syytä pelkästään koululaitosta. Ehkä omalla motivaatiolla oli myös merkityksensä. Mutta kuka sen motivaation tappoi heti alkumetreillä, jää avoimeksi kysymykseksi. Esimerkiksi pienryhmätyöskentely, jota nykyisin harjoitellaan jo alaluokilla, oli siihen aikaan täysin tuntematon käsite. Myöhemmin työelämässä se osoitti voimansa. Menetelmä opetti erilaisten ideoiden yhdistelyä ja tiedon etsimistä parhaan mahdollisen lopputuloksen löytämiseksi. Se, jos mikä motivoi.

Päivälehden sarjakuvassa ollut tehtävä palautti mieleen kaikki mahdolliset matematiikan kaavat kun yritin ratkoa pulmaa. Pythagoraan lause tuli ensimmäisenä mieleen ja alkoi hillitön kolmioiden piirtely sanomalehden kulmaan. Laadin erilaisia yhtälön poikasia, joissa x seikkaili yhtäläisyysmerkkien eri puolilla. Sitten perheen matemaattisesti lahjakkaampi puoli otti tehtävän ratkaistaakseen. Häneltä kului tovi ennen kuin oikea vastaus kopsahti eteeni. Sillä välin olin jo ehtinyt kysyä neuvoa sähköisesti ystävältäni, entiseltä matematiikan opettajalta, joka luonnollisesti osasi vastata oikein siltä seisomalta. On pakko myöntää, että hienoinen häpeän puna karehti kasvoillani tässä vaiheessa. Olin ollut täysin metsässä ratkaisuideoideni kanssa.

Niin ja sitten se itse tehtävä. ”Pisteestä A pisteeseen C on kaksi kertaa niin pitkä matka kuin pisteestä B pisteeseen A. Jos piste B on 5 sentin päässä pisteestä C, kuinka kaukana piste A on pisteestä C.”

Oivalluksen riemua kaikille oikean vastauksen löytäneille!081114

Palveluvuoroa odotellessa

Oletko koskaan joutunut asiakaspalvelussa omaa vuoroasi odotellessa tilanteeseen, jossa edellä oleva asiakas tupeksii ja viivyttelee sinulta hermot pintaan, riekaleiksi ja ruvelle.

Pysäköit kaikessa kiireessä autosi luvattomalle paikalle, sillä käynti vakuutusyhtiössä ei kestäisi kauan. Jätät vain kotona täyttämäsi lomakkeen virkailijalle ja asia on sillä hoidettu. Kahden minuutin keikka. Katutason konttorissa istuu vain yksi virkailija tiskin takana, edessään vanhempi pariskunta, joka selvästi on jo hoitanut asiansa ja jonka pitäisi lähteä. Mutta mammalla on kesken joku juttu, jossa pässi hyökkää lammashaassa ja lapset kiljuvat. Jäät seisomaan. Minuutit kuluvat ja taaksesi on tullut muitakin asiakkaita, jotka odottavat vuoroaan. Mamman tarina jatkuu ja jonottajat vaihtavat jalkaa, purevat kynsiään ja tilanteen huomannut virkailija katselee salaa kelloaan ja kasvavaa jonoa. Lopulta hän pääsee iskemään mamman tarinaan välirepliikin ja saa jutun katkeamaan. Mamma näyttää suorastaan hämmästyneeltä moisen keskeytyksen takia. Pariskunta nousee kuitenkin tuoleiltaan ja kääntyy katsomaan vuoroaan odottavaa ihmispaljoutta. Mamma on hymyssä suin ja toteaa ulos mennessään iloisesti, että kylläpä täällä on ihmisiä. Siinä vaiheessa mietit vain, millaisia eri kuristuskeinoja maailmasta löytyy.

Pankissa jono on edennyt nopeasti ja edelläsi on enää yksi miesasiakas, joka selittää ongelmansa virkailijalle. Tämä katselee hetken näyttöruutuaan ja kertoo yksinkertaisen ja selvän vastauksen miehelle. Mies on kuin ei olisi kuullutkaan vastausta ja aloittaa uudestaan ongelmansa ruotimisen ja ottaa mukaan ilmeisesti sitä edeltävät vaiheet. Mukaan tulevat pojan näkemykset ja miniän mielipide sekä se, mitä vaimo on asiasta mieltä. Virkailija toistaa yksinkertaisen vastauksen uudelleen mutta sillä ei ole mitään tehoa. Mies jatkaa tarinaansa. Vuoroaan odottavat pyörittävät birekan numerolappujaan entistä pienemmiksi palloiksi, vääntelehtivät tuoleillaan ja miettivät, miksei se puukko tullut mukaan.

Jonon hännillä odottava ihmettelee, mistä tällaiset tyypit oikein tulevat. Eikö heillä ole juttuseuraa vai ovatko he sosiopaatteja, jotka eivät huomioi muita ihmisiä. Asiakaspalvelussa työskentelevä on puun ja kuoren välissä, sillä hänen on oltava kohtelias kaikille ja selkeä ulosheitto tällaisessa tilanteessa ei tule kysymykseen.

Miten seurankipeän suomalaisen saisi ymmärtämään, että muutkin haluaisivat käyttää vuoronsa mahdollisimman nopeasti. Tai että asiakaspalvelijaa ei voi omia itselleen määrättömäksi ajaksi. Meillä on suomenkielessä erilaisia tervehdyksiä ja sanontoja kuten ”hyvää päivää” tai ”kiitos”. Nyt pitää kehittää lopetusfraasi tällaisia tilanteita varten, jolloin kukaan ei voisi loukkaantua sen kuultuaan. Kun asiakaspalvelussa oleva sanoo sen, kuulija ymmärtää heti, että nyt on aika suksia pois. Sähköpostissa ja tekstiviesteissä käytetään erilaisia lyhenteitä ja hymiöitä, joilla kirjoittaja täydentää tunneilmaisuaan. Kieleemme voidaan kehittää samanlaisia puhuttuja lyhenteitä, jotka kerralla sanovat kaiken. Niitä kun ryhdytään opettamaan jo päiväkodissa ja jatketaan koulussa, luulisi ymmärryksen menevän perille ja jonot palvelutiskeillä ja kaupan kassoilla lyhenevät.

Voimme aloittaa jo olemassa olevilla ilmauksilla, joita rikkaasta kielestämme löytyy. Valmiina meillä on jo esimerkiksi SOK (= siinä olikin kaikki), AKAVA (= aina kun asioitte, venytätte aikaani), SAK (= saisitte ajaa kotiinne), SDP (= sinä dorka, pihalle!), KEPU (= kiitos, että painutte ulos), NOKIA (= nyt oikein kiireesti ihmettelemään aulaan) tai NATO (= nyt ampaisette takaoikealle). Nuorison käyttämät v-alkuiset sanat ovat kaikille tuttuja, joista VALIO (= v…n aivoton, lähde ineen oitis!) lienee yksi herttaisimmista.Uusia ja iskeviä asiakaspalvelijan fraaseja voisivat olla MÄSI (= mene äkkiä siitä inisemästä), LoJoTuPaJa (= lopeta jo tuo paskan jauhanta).

Kun tällaisen ennalta opitun lopetustermin kuulee, on helppo laittaa suu suppuun ja poistua palvelutilanteesta mieli hyvänä. Samalla voi kohteliaasti nyökätä jonossa seuraavana olevalle.190914

Miehen vaiheet

Valtalehdessä oli juttu miesten ja naisten työurista ja se pani ajattelemaan.

Yksi naisia ja miehiä erottava tekijä on suhtautuminen ammatilliseen työhön. Naiset ovat miehiä viisaampia, sillä naisen elämään mahtuu samanaikaisesti monia muitakin asioita työn lisäksi. Usealle miehelle työ muodostaa elämän pääsisällön. Silloin elämä on miehelle itselleen huomaamaton paradoksi: hän elää tehdäkseen työtä, eikä tee työtä elääkseen. Eri ikäkausina motiivit ja näkökulmat työhön vaihtelevat mutta elämä virtaa ympärillä omaa tahtiaan miehestä huolimatta. Tällaista miestä voisi kuvata välähdyksillä eri ikäkausina seuraavasti.

25-vuotias. Mies haluaa näyttää työelämässä, mitä hän osaa ja pystyy tekemään. Riittämättömän elämänkokemuksen ja tietämättömyyden tuomalla täydellisellä itsevarmuudella mies uskoo pystyvänsä muuttamaan maailman ja jos ei sitä, niin ainakin oman työympäristönsä ja organisaationsa. Esimiesasemassa oleva mies haluaa rakentaa joukkueestaan hyvän kaveriporukan, jossa on mukava tehdä töitä ja jossa vallitsevat samanlaiset elämän arvot. Taloudellinen tuloskaan ei ole niin tärkeää kuin porukan hyvä henki. Hän haluaa jättää eskon puumerkkinsä jälkipolvien ihmeteltäväksi ja kumarrettavaksi. Firman saunailloissa riittää kaljaa ja yhdessä on mukava olla. Yksityiselämässä perheen perustaminen on ajankohtaista ja aktiivinen haku on päällä. Yksilöstä riippuen harrastukset valikoituvat tukemaan työelämää, sosiaalista yhdessäoloa kaveripiirissä tai pönkittämään omaa egoa.

35-vuotias. Mies on vakiinnuttanut asemansa työelämässä, perhe pörrää ympärillä ja mökki sekä velkainen asunto kuuluvat kuvaan. Ammattitaito on kasvanut kokemuksen myötä ja antaa tiettyä itsevarmuutta omasta osaamisesta. Joskus yön pimeinä hetkinä häntä saattaa hymyilyttää nuoruuden haave organisaatiosta, joka olisi hyvä kaveriporukka. Uran vakiinnuttaminen jopa perheen kustannuksella on osa arkipäivää ja mikäli head hunter ei soita muutamaa kertaa vuodessa, olo muuttuu epävarmaksi. Harrastukset ovat valikoituneet uraa edistäviksi ja joissain poikkeustapauksissa voidaan harrastaa myös perheen ehdoilla. Pikkujouluristeilyillä hän on mestarikaataja, ainakin omasta mielestään.

45-vuotias. Ensimmäinen avioliitto on hajonnut ja työelämässä miehen mieleen tulee joskus epäilys, kuinka onnistunut hänen uransa on ollut ja mitkä ovat sen näkymät jatkossa. Uranvaihto käy mielessä, koska siihen rupeaa olemaan viimeiset hetket käsillä. Työpaikan lääkärin kehotuksesta mies yrittää harrastaa terveyttä edistäviä lajeja ja taistelee ylipainon kanssa. Monesti mies miettii itsekseen, mitä hän oikeasti haluaa elämältään ja mitä tekisi isona. Tukka on harventunut ja naiset eivät enää katso perään kuten nuorempana.

55-vuotias. Vaikka mies on elänyt elämänsä tähän asti työn kautta, häneen on iskostunut kyynisyys. Hän kyseenalaistaa koko työelämän mielekkyyden ja hymyilee nuorempien uraohjusten innokkuudelle organisaatiossa. Toisinaan aamut tuntuvat raskailta mutta hän vääntäytyy työpaikalle vaikka hampaat irvessä. Joskus heikkoina hetkinä hänen tietoisuuteensa iskee kaukana häämöttävä eläkeikä mutta hän heittää sen mielestään, koska ei keksi mitään sopivaa vapaa-ajan tekemistä itselleen. Ensimmäisen avioliiton nyt jo aikuiset lapset eivät juuri ehdi pitää yhteyttä omien kiireittensä takia. Toinen avioliitto on latistunut arkipäiväiseksi ja mies tuntee itsensä yksinäiseksi.

65-vuotias. Mies seisoo elämänsä tienhaarassa ja pohtii, jäädäkö eläkkeelle vai ei. Samaan aikaan yrityksessä puhutaan lomautuksista ja toimintojen supistamisesta. Katsoessaan omaa työuraansa taaksepäin hän kohauttaa harteitaan ja toteaa tutussa kaveripiirissä, kuinka turhaa kaikki on ollut. Muut samanikäiset kollegat nyökyttelevät hiljaisina ja mutisevat samansuuntaisia kommentteja. Kropassa on pientä kremppaa, mikä rajoittaa harrastuksia. Eturauhanen vaivaa ja juoksuttaa vessaan monta kertaa yössä.

75-vuotias. Muisti pätkii ja käveleminen on muuttunut köpöttelyksi. Mies ei muistele töitään eikä ole pitänyt yhteyttä entisiin työkavereihinsa vuosikausiin. Elämä on tasapaksua ja yhtä värikästä kuin kirnupiimä. Lomamatkat olisivat mukavia ilman pitkiä lentomatkoja. On helppo käpertyä kotisohvan nurkkaan ja katsoa telkkaria. Vaimo on virttynyt miehen silmissä kuin käytetty tiskirätti.

85-vuotias. Virtsa karkailee ja vaipat ovat erittäin epämukavia. Hoitohenkilökunta yrittää parhaansa mutta huonolla menestyksellä. Mikään ei tunnu miehestä hyvältä. Hän ei oikein tunne ihmisiä, jotka käyvät häntä katsomassa, vaikka nämä vakuuttavat olevansa sukulaisia. Lisäksi vanhat ihmiset hoitokodissa ärsyttävät miestä. Miten hän on tällaiseen paikkaan joutunut. Kerran yöllä herätessään, hän tunsi kylmän henkäyksen niskassaan ja huomasi, kuinka viikatemies väijyi olan takana mutta jätti sillä kertaa huitaisematta. Lähtölaskenta on selvästi alkanut.220814

Puhetta uuden perheenjäsenen kanssa

Vaimo toi kotiin uuden perheenjäsenen kuten naiset ovat aina tehneet. Vuosituhansien ajan, kun taloon ilmestyy uusi pieni nyytti, siihen on tarvittu aina naista. Niin tässäkin tapauksessa. Pieni ja toisinaan ääntä pitävä mutta muuten melko harmiton. Kunhan alaosan muistaa puhdistaa säännöllisesti, tulokas on vaivaton hoitaa. Lepää sille osoitetussa paikassa ja kaipaa huomiota vain silloin tällöin. Puheeseen ei uusi, pieni perheenjäsen tunnu vielä reagoivan. Tässä vaiheessa jokainen valveutunut lukija arvaa tietysti, että kyseessä on langaton robotti pölynimuri.

Kun tällaisen vempaimen hankkii kotiinsa, syyn täytyy olla ihmisen luontaisessa laiskuudessa tai kiinnostuksessa teknisiin välineisiin. Omalta kohdaltani veikkaisin ensimmäistä vaihtoehtoa, vaikka en laitteen hankkimisessa ollutkaan se aktiivinen osapuoli. Kone muistuttaa pyöreällä ulkonäöllään jättiläiskokoista koppakuoriaista, jonka etuosassa on jalkoja muistuttavat pyörivät harjat. Halkaisijaltaan sen koko on 35 cm. Muotonsa ja toimenkuvansa mukaan laite sai nimekseen Pölypunkki. Se pesii olohuoneen nurkassa, sähköverkkoon liitetyn telakan kyljessä ja ryhtyy töihin kun emäntä kaukosäätimellä käskee. Hiljaa suristen sen pyörii lattialla kaapien harjoillaan roskat alaosansa pölysäiliöön. Ohjekirja tai mikään muu informaatio ei selvitä, miten se valitsee reittinsä siivottavassa huoneessa. Lähtiessään telakalta laite suuntaa huoneen toiselle puolelle, häärii hetken seinän luona ja lähtee sitten kurvailemaan takaisin. Sen liikeratoja ei pysty ennustamaan etukäteen, vaan se pyörii itsekseen edes ja taakse ja ainakin silmämääräisesti pyörähtelee lattian kaikilla alueilla. Koneessa on törmäyksen estolaite tai jonkinlainen tutka, sillä vauhti hiljenee lähestyttäessä seinää tai muuta korkeaa estettä. Sen sijaan lattialla olevia kukkapurkkeja tai muita pieniä esineitä se ilmeisesti vihaa kolistelemalla niitä päin, ennen kuin kurvaa toisaalle. Samoin tietokoneen virtajohdot ovat sen vihollisia, sillä niitä se yrittää retuuttaa huoneen toiselle puolelle. Laite on kymmenisen senttiä korkea, joten se mahtuu alittamaan useimmat huonekalut mutta olohuoneen yksi kaappi on sille liian vaikea pala. Ellei kulkuväylää tuki, kone juuttuu joka kerta selästään kiinni kaapin alle ja päästää aikamoisen vikinän ja piipityksen kiinnittääkseen talonväen huomion itseensä. Tässä kohtaa tullaan ihmisen ja koneen välisen kanssakäymisen mielenkiintoiseen puoleen. Laite koetaan uutena perheenjäsenenä samanlaisena kuin elävät olennot. Ihan kuin lemmikeiksi otetut koiranpennut tai kissat. Pelastamaan rientävä ihminen juttelee sille toruvasti, että miksi sinä nyt sinne ahtauduit tai yrittää neuvoa laitetta vastaisen varalle. Samoin jos robotti näennäisesti siivoaa väärää paikkaa talonväen mielestä, alkaa koneen neuvominen. Myös silloin kun matto taittuu pyörivien harjojen alle pahasti, eikä laite pääse eteenpäin, on seurauksena toruminen tai selkeät ohjeet, miten kuuluisi toimia. Ihminen siis neuvoo elotonta robottia. Koneelle puhumiseen ehdollistuu tosi nopeasti, eikä sitä pidä mitenkään omituisena muutaman käyttökerran jälkeen. Oman väen kuullen se ei ole kovin vaarallista mutta vieraiden läsnä ollessa koneen neuvomista ääneen kannattaa välttää. Kerran laitteen surratessa lattialla istuimme vieraiden kanssa kahvipöydässä. Pölypunkin jäädessä jumiin, isäntä nousi torumaan sitä ja päästi sen pinteestä. Kahvivieraat vaihtoivat merkitseviä katseita keskenään ja toinen vieraista koputti ohimoaan päätään pyöritellen.

Kun robotti on suristellut vajaan tunnin, sen akun virtataso laskee ja laitteen päällä olevaan pieneen näyttöruutuun syttyy teksti ”End”. Silloin kone kääntyy kohti telakkaansa ja ajelee sen luokse. Kääntelee itseään oikeaan asentoon ja ajaa kylkensä latauskoloon, huokaisee ilmeisen tyytyväisenä ja hiljenee. Tässä vaiheessa – vierailta salassa – talonväki kiittelee ääneen poikaa hyvästä työstä ja siististä jäljestä.

Kun langaton siivousrobotti tai vastaava ruohonleikkuri on tätä päivää, millaisia kodin pikkuapulaisia voisimme kuvitella pörräävän tulevaisuuden asunnoissa. Miten olisi laite, joka hoitaisi likaisen tiskin koneeseen, veisi roskapussin ulos ja loisi lumet samalla reissulla talvisaikaan. Hua Hinissa ollessa kastelisi roskisretkellään pihanurmikon. Tai laite, joka panisi likapyykit koneeseen ja veisi myöhemmin puhtaat narulle ilman erillistä käskyä. Olisi mielenkiintoista olla kuulemassa, millaisia neuvoja ja ohjeita talonväki toimissaan hyörivälle elottomalle robotille silloin antaa. Toisaalta on mahdollista, että ne ymmärtävät jo puhetta, joten isäntä tai emäntä ei joudu enää naurunalaiseksi. Mukava olisi silloin robotti, joka iltauutisten aikaan suristaisi television edessä rönöttävän isännän luokse ja kysyisi, millaista kylmää juomaa tänään laitettaisiin. Tilauksen saatuaan vierisi baarikaapille, kolistelisi aikansa ja toisi toivotun naukun. Vaikka laite on näinkin kehittynyt, yksi haaste jää jäljelle. Miten sen opettaisi muistamaan vodkamartinin tekemisen kulmakiven: ravistettuna mutta ei sekoitettuna.190714

Kunto nousee, osa 2

Aikaisemmin on ollut puhetta kuntoilusta saliympäristössä mutta voihan fyysistä minäänsä vaivata ja kiusata myös muilla tavoin. Thaimaan sääolot mahdollistavat läpi vuoden ulkoilmassa tehtäviä kuntoilumuotoja. Lenkille voi lähteä joko rannalle tai hiljaisille katuosuuksille, kävely sauvoilla tai ilman onnistuu samoissa maisemissa. Uinti on tehokas kuntoilumuoto ja mahdollinen useassa paikassa. Monet kiertävät golfkenttiä kuntoilumielessä. Suomessa hiihtäminen on perinteinen talvilaji edellyttäen, että lunta riittää talvella. Kaikessa harjoittelussa tärkeintä on löytää itselle passeli laji, jonka tekemisestä nauttii. Silloin kun suorituksen jälkeen tuntuu hyvältä, eikä kolota tai särje mitään kohtaa kropassa, voisi sanoa oman lajin löytyneen. Oma lukunsa ovat sitten ne masokistit, joiden pitää tuntea suorituksen jälkeistä tuskaa endorfiinihumalan saamiseksi mutta heidät jätämme pois laskuista tällä kertaa. Tavalliselle harrastelijakuntoilijalle kohtuullisuus lienee paras neuvo.

Yksi kuntoilumuoto, jonka suosio on kasvanut viime vuosina suuresti on pyöräily. Kun kuusi talvea sitten ajelimme puolison kanssa vuokratuille polkupyörillä pitkin Hua Hinia, saimme osaksemme sääliviä katseita. Kyllä piti farangin olla köyhä kun ei ollut varaa edes mopoon. Sinä talvena totesimme olevamme ilmeisesti ainoat polkupyörällä liikkuvat ihmiset kaupungissa. Sittemmin pyöräily on yleistynyt valtavasti ja erityisesti viimeisen kahden vuoden aikana. Sunnuntaisin saattaa nähdä pitkiä pyöräletkoja kiitämässä kaupungin ulkopuolella ja usein ryhmässä on vain thaimaalaisia. Jopa kaupunki on huomannut asian: Petshkasem Roadille on maalattu polkupyöräkaistat pienelle matkalle Market Villagen eteläpuolella. Paikallinen liikennekulttuuri ja –asenteet ovat haaste myös pyöräilijöille. Autoilijoihin mahtuu kohteliaita ja fiksuja kuskeja ja sitten kolikon kääntöpuolella päättömästi kaahaavia minibusseja. Samaan sarjaan kuuluvat viiropäiset mopokuskit, jotka ohittavat täydellä vauhdilla pyöräilijän vain muutaman sentin marginaalilla. Se on aina pelästyneelle pyöräilijälle nitron tai lisähapen paikka ja kalsarien vaihto tiedossa. Tilastot kertovat, että maassa ajetaan kuolemaan johtanut kolari joka 18 minuutti. Pienempiä tärskyjä syntyy viiden minuutin välein. Turvallisuus ei tunnu olevan päällimmäinen ajatus paikallisessa ajokulttuurissa. Riittää siinä pyöräilijällä väistämisiä. Toisaalta kokemus on opettanut, että omista oikeuksistaan liikenteessä täytyy pyöräilijän pitää kiinni tiukasti. Jos autoilija pyrkii etuilemaan härskisti esimerkiksi risteyksissä, on pidettävä puolensa kun siihen on oikeutettu. Yleensä se toimii, sillä autoilijat kokeilevat usein fillaristin kanttia.

Kun HHSSY:n ns. tiistairyhmä kiertää pyörälenkkejään on turvallisuus pyritty ottamaan huomioon kaikessa tekemisessä. Se alkaa kypärän pitämisellä ja ennalta sovituilla ajosäännöillä. Ryhmässä ajaa talven aikana parhaimmillaan toistakymmentä pyöräilijää ja joukossa on sekä miehiä että naisia. Kuntoilu on porukassa miellyttävämpää kuin polkea aina yksikseen. Eikä tarvitse miettiä, onko kyse nais- tai mieslajista. Yhdessä kuntoillaan maltillisella tempolla. Erityisen antoisia ovat vesipaussien inspiroima huulenheitto ja keskinäinen sanailu. Tuntuu, että fysiikan lisäksi treenataan myös kielijänteitä. Mikä hyvänsä kuntoilumuoto on silloin yksilölle hyväksi, jos hän kokee saavansa samalla hieman henkistä ekstraa ja hyvää mieltä.

Mistä hyvänsä kuntoilulajista saa helposti kalliin harrastuksen jos lähtee mukaan tekniseen kilpavarusteluun. Pyöräily on varmasti juuri tällainen. Kalustoon pystyisi upottamaan suuria summia niin halutessaan mutta hyvin vaatimattomilla investoinneilla pääsee täysin mukaan. Kunnon karttuessa ja tavoitteiden kasvaessa voi myöhemmin harkita, haluaako satsata parempaan laatuun ja teknisiin ominaisuuksiin. Mitä pyöräilyltä haluaa, missä sitä harrastaa ja mihin pyrkii ovat henkilökohtaisia valintoja. Aikaisemmin oli puhetta kohtuullisuudesta kuntoilussa. Hieman kieli poskessa voisi heittää kommentin asiasta ja kyseenalaistaa tiistairyhmän pyöräilyn mielekkyyttä. Vai mitä sanotte, onko täysipäistä ja kohtuullista ajaa kahdessa päivässä lähes 160 kilometriä, joista jälkimmäinen päivä pelkkään vastatuuleen. Ja vielä vapaaehtoisesti! No, totuuden nimessä on sanottava, että ryhmä oli kokenut ja koko talven harjoitellut. Oli niin tai näin, ensi syksynä heitetään varmasti samanlaisia lenkkejä. 060614

”Soitellaan ja nähdään”

 Lomamatkoillaan moni suomalainen tapaa omia maanmiehiään, jotka ovat mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia. Heidän kanssaan jaetaan loman hauskoja hetkiä, tehdään retkiä, syödään yhdessä ja viihdytään. Usein näiden tapaamisten päätteeksi sovitaan, että soitellaan ja nähdään kun ollaan takaisin Suomessa. Retkeilin aikoinani jonkin verran ja lähes 20 vuoden aikana olin monesti tilanteessa jossa puhelinnumeroita ja osoitteita vaihdettiin viimeisen lomapäivän aikana. Itse en ollut koskaan se, jolla oli aktiivisesti ensimmäisenä kynä ja lehtiö kädessä mutta kirjoitin tietoja ylös kuuliaisesti kuten muutkin. Pontimena oli aina samanlainen, innokas tyyppi edessäni: ”Annapa se numerosi, niin soitan sinulle kun ollaan kotona.” Parinkymmenen vuoden reissusaldo on helppoa luettavaa: ei yhtään soittoa loman jälkeen Suomessa. Ei ensimmäistäkään.

Saattaa olla, että uudelleen tapaamisalttiudessa on kansakuntakohtaisia eroja. Britit ovat omanlaisensa kansakunta mutta ainakin yhden kerran olen käynyt Kreetan matkan jälkeen tervehtimässä siellä tapaamaani pariskuntaa. Soitto tuli kaksi viikkoa loman jälkeen ja seuraavana kesänä poikkesin Readingissä, kuten oli lomalla sovittu.

1990-luvulla seilasimme Välimerellä kahdeksan hengen suomalaisella porukalla pariinkin otteeseen. Kyse oli vuokraveneestä ja entuudestaan toisilleen vieraista ihmisistä. Kaksi viikkoa purjeveneessä tutustuttaa uusia ja outoja tyyppejä kummasti toisiinsa. Ensimmäisen reissun lopulla sovimme, että tavataan maissa uudelleen. Koska silloinen puoliso oli aktiivinen osapuoli, hän päätti järjestää oikean illallisen tapaamisen kunniaksi. Otin itsekin osaa kolmen ruokalajin valmisteluihin. Miehistönä olleet vieraat tulivat ja nauttivat ruuasta ja viineistä. Illan lopulla kaksi pariskuntaa ehdotti kilpaa, että seuraavaksi tavataan heillä. Syksyn ja talven aikana kutsut ilmeisesti unohtuivat ja seuraavana keväänä tuli tilaisuus purjehtia samalla miehistöllä toistamiseen. Keväisellä Välimerellä vierähti loma taas nopeasti ja samat lupaamisrituaalit toteutettiin vanhan kaavan mukaan. Kun kesä koitti, eikä mitään ollut tapahtunut, järjestimme illallisen pitkän kaavan mukaan kotonamme uudelleen. ”Seuraavaksi meillä” kuulosti tutulle ja lupaavalle illan päätteeksi. Kutsua ei ole vielä tullut, joskin aikaa on kulunut vasta 18 vuotta. Toisaalta se olisi turhaa, sillä kahden kerran emäntää kutsu ei enää tavoita. Hän ehti kuolla muutama vuosi sitten.

Kun tällaista vastavuoroista kutsua odottaa ei kyse ole siitä, että kukaan haluaisi vain kyläilemään tai kiskomaan ilmaista viinaa sekä syömään toisten piikkiin. Mielestäni kyse on peruskohteliaisuudesta ja sydämen sivistyksestä sekä toisen huomioimisesta. Kun isännöivä perhe vaivautuu rakentamaan mukavan illan ja hauskan yhdessäolon hyvän ruuan ja viinien ympärille, tuntuu itsestään selvältä, että joku toinen ottaa kopin asiasta. Miettii tykönänsä ja usein myös päättää panna paremmaksi. Ja sitten myös järjestää illan. Seuraavaksi toteuttajana on joku toinen mukana ollut. Kun homma toimii hyvin, ”illalliskierre” positiivisessa mielessä saa alkunsa.

Olemmeko me suomalaiset vielä sen verran toinen käsi oksassa, että tällainen ei meiltä onnistu? Puuttuuko meiltä perinteitä vai eikö sivistys riitä? Britanniassa on pitkä historia korrekteille käytöstavoille ja siellä on hyvin tavallista, että muutama tuttavaperhe muodostaa eräänlaisen ringin, jossa kukin vuorollaan järjestää päivällisen. Tilaisuuksia on pari kertaa vuodessa, joten siitä ei muodostu rasitetta jos mukana on vaikka neljän perheen aikuiset. Illallisen järjestäminen kerran kahdessa vuodessa ei ole elämää suurempi asia.

Alussa oli puhe lomamatkoilla solmituista tuttavuuksista. Ei ole realistista ajatella, että jokainen uusi lomatuttu olisi potentiaalinen illallisringin jäsen. Mutta jotain mielenkiintoista sellaisissa ihmisissä pitää olla, jos haluaa heidän yhteystietonsa tulevaisuutta varten. Ei kai niitä osoitteita ja puhelinnumeroita vaihdeta vain ajan kuluksi? Mitä tapahtuu paluulennolla tai sen jälkeen koska yhteystiedot häipyvät tietoisuudesta? Toisaalta jos jo alkuvaiheessa tietää, että tuon tyypin kanssa en halua olla enää missään tekemisissä, miksi vaivautua kaivamaan edes muistikirjaa taskusta.

 

Putinin puuhat

 EU-myönteinen ukrainalainen käveli allapäin Krimillä ja katseli hampaisiin asti aseistettuja venäläisjoukkoja. Katseli ympärilleen ja huokasi. Samassa häneen eteensä ilmestyi Hyvä haltija, joka sanoi, – Älä ole noin murheellisen näköinen. Olen Hyvä haltija ja voit esittää minulle kolme toivomusta, jotka täytän. Mies katsoi hölmistyneenä ja mietti sitten hetken. Veti henkeä syvään ja sanoi, – Ensimmäiseksi toivoisin, että kiinalaiset miehittäisivät Krimin viikoksi ja lähtisivät sitten pois. Haltija katsoi ihmeissään miestä ja sanoi, – Onpa erikoinen toivomus mutta mitä toivot toiseksi. Mies vastasi empimättä, – Toivon, että kiinalaiset tulisivat uudelleen miehittämään niemimaamme viikoksi ja lähtisivät pois. Hyvä haltija oli aivan ymmyrkäisenä, eikä tiennyt, mitä sanoa. Kysyi lopulta, – Erikoisia ovat toiveesi mutta mikä on kolmas ja viimeinen toivomus? Mies vastasi taas silmää räpäyttämättä, – Että kiinalaiset tulisivat taas viikoksi miehittämään Krimin ja lähtisivät. Hyvä haltija oli ällistyksestä sanaton hyvän tovin mutta sai lopulta sanotuksi, – En ymmärrä yhtään miksi toivot noin merkillistä asiaa ja vielä kolme kertaa. Voisitko selittää? Mies katsoi haltijaa ja sanoi, – No, tämähän on selvä juttu. Jos kiinalaiset tulevat tänne kolmen viikon välein ja palaavat, he kulkevat samalla kuusi kertaa Venäjän läpi joukkoineen. Ajattelepa sitä!

Kului muutama viikko ja tämän tarinan kertoi Vladimir Putinille puolustusvoimain komentaja Kremlissä. Siitä paikasta Putin ryntäsi puhelimeen ja pyysi yhdistämään Kiinan rajalla olevien joukkojen komentajalle. Putin antoi ankaran määräyksen ensimmäisen asteen valmiustilasta, sotilaiden lomakiellosta ja liikekannallepanosta maan itäosissa. Puolustusvoimien komentaja katsoi ällistyneenä vieressä kun Putin puhui puhelimessa. Kun Putin oli lopettanut sanoi komentaja, – Volodja, miksi ihmeessä sinä teit noin? Eikö tuo nyt ollut vähän liikaa tässä tilanteessa kun meillä on Ukrainassa jo täysi tekeminen. Putin pudisteli päätään tarmokkaasti ja sanoi päättäväisellä äänellä, – Kyllä vanha tiedustelu-upseeri tunnistaa tilanteen. Mistä me sen tiedämme, jos se perkeleen haltija toteuttaa sen lupauksensa.

Tarina lienee totta, sillä sanoihan liittokansleri Merkel lehtien mukaan, että Putin ei elä tässä todellisuudessa.

Murrosikäisenä Putin oli kovanaamainen häirikkö koulussa. Eräänä päivänä luonnontiedon tunnilla koulun terveydenhoitaja antoi seksuaalivalistusta oppilaille. Hän esitteli kondomin käyttöä ja näytti banaanin avulla, miten se laitetaan paikalleen. Illalla kotonaan nuori Putin oli lähdössä tapaamaan tyttöystäväänsä. Hän kysyi äidiltään, oliko kotona yhtään banaania. Äiti ihmetteli moista ja kysyi, mihin poika tarvitsi sitä. Vladimir vastasi reippaasti, – Katsos laitan kortongin sen banaanin päälle ennen kuin käymme Tatjanan kanssa itse asiaan.

Ollessaan Pietarin kaupungin apulaispormestari Putin kävi muutaman kerran Suomessa ja erityisesti Turussa. Hänellä sanotaan olleen silloin ja mahdollisesti myöhemminkin hyvät suhteet turkulaisiin. Sattuipa kerran 1990 –luvun alun kesäisenä aamuna, että Putin istui kahvilla Turun kauppatorilla ja nautti samalla hillomunkkia. Aamu oli parhaimmillaan ja aurinko paistoi vaikka maailmalla oli kriisejä eri puolilla ja Ruandassa raivosi sisällissota. Paikalle sattui Ilkka Kanerva, joka istahti tutun miehen viereen ja tilasi myös kahvia. Miehet vaihtoivat kuulumisia ja sitten Kanerva kysyi Putinilta, – Kuulehan Vladimir, tiedätkö mitä eroa on Ruandalla ja Turulla? Putin pyöritti päätään, koska ei tiennyt eroa.  Kanerva auttoi, – Katos Ruandassa on hutui ja tutsei mut meil tääl Turus on tutui ja hutsui. Putin naurahti kuivasti ja Kanerva päätti panna paremmaksi. – Kuinka monta tällaista hillomunkkia pystyt syömään aamulla tyhjään vatsaan? Putin mietti hetken ja sanoi, – Kyllä ainakin kuusi menee helposti. Kanerva nauroi ja sanoi, – EI onnistus! Sull ei ol maha tyhjä sen ensimmäise jälkeen.

Putin palasi Pietariin, päätyi myöhemmin Kremliin ja törmäsi käytävällä Medvedeviin. Molemmat pysähtyivät ja Putin kysyi, – Sanopa, monta hillomunkkia pystyt syömään tyhjään mahaan. Medvedev mietti hetken ja vastasi, – No, sanotaan kolme. Putin näytti pettyneeltä ja totesi, – Voi nenä. Olisit sanonut kuusi, niin minulla olisi ollut hyvä juttu.290314

 

Kunto nousee, osa 1

 Hua Hinista löytyy monta kuntosalia. Kaksi suurelle yleisölle tarkoitettua löytyy keskustassa Petchkasem Roadin tuntumasta ja monilla hotelleilla on omat salinsa. Lisäksi kaupungissa on asuntoyhtiöitä ja condotaloja, joiden alakerrassa tai altaan tuntumassa voi ilmastoidussa tilassa panna raudan naukumaan.  Mielenkiintoiseksi kuntosaliasian tekee se, että yleiset salit ovat melko suosittuja mutta hotellien ja taloyhtiöiden saleissa liikenne on hiljaisempaa.

Saleissa käydään erilaisten motiivien ajamina ja ihmiset kiusaavat itseään laitteiden ja painojen kanssa aivan väsymykseen asti.

Usein kyse lienee fyysisen kunnon ylläpitämisestä ja liikunnasta. Meille on moneen kertaan kerrottu, että se on edellytys terveelle elämälle ja hyvinvoinnille. Tästä käy esimerkkinä kahden kaverin keskustelu @-letic kuntosalin ulko-ovella eräänä päivänä. Ensiksi paikalle tullut kysyi toiselta, miksi tämä kävi salilla. Hetkeäkään epäröimättä kaveri vastasi: – Ihan vain siksi, että kuolisi terveenä.

Toisaalta voi urospuolisilla kuntoilijoilla motiivina olla reilu lihasmassan kasvattaminen ns. oikeisiin paikkoihin ja näin antaa positiivinen ja viriili impulssi naarasväelle tai tehdä muut uroot kateellisiksi. Tämä saattaa aiheuttaa joskus tahatonta komiikkaa tai jopa paheksuntaa. Vai mitä sanotte hyvinkin keski-ikään ehtineestä farangimiehestä, joka vuosien aikana on pumpannut yläkroppansa tosi turvoksiin. Tätä tulosta hän esittelee kulkemalla pitkin Hua Hinin keskustaa yläruumis paljaana ja nahka hyvin öljyttynä, liina pään ympäri kietaistuna. Kyse ei ole kerrasta tai kahdesta vaan jo vuosia jatkuneesta näytöksestä. Miehen saamat katseet voi luokitella kolmeen ryhmään: hölmistyneet, paheksuvat tai myötähäpeää tuntevat. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluvat ainakin suomalaiset…

Kuntosalilla käynti voi olla ankara ja keskittynyt yksilösuoritus tai pienen porukan sosiaalinen tapahtuma. Ensiksi mainitun tunnistaa yksilön sisäänpäin kääntyneestä ja keskittyneestä  ilmeestä ja siitä, että soittimen kuulokkeiden napit on työnnetty syvälle korviin. Tämä tyyppi keskittyy oleelliseen eikä vilkuile sivulleen. Hän paneutuu asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Tyyppi toistaa ennalta suunnittelemansa kuntopiirin sarjat rivakasti. Hän ei hosu vaan käyttää sen ajan, jonka huolellinen harjoittelu vaatii. Sitten hän venyttelee lopuksi ja lähtee suihkuun. Sosiaalisesti asiaan suhtautuva porukka sen sijaan hölisee keskenään ennen suoritusta, sen aikana ja siirtyessään seuraavalle laitteelle. Kuulumiset, juorut ja päivän polttavat kysymykset veivataan kuntoon lihasten kanssa. Aikaa ja energiajuomaa kuluu, eikä kenelläkään ole kiire.

Niin tai näin, rautaa liikkuu ja puntit kolisevat!

Talviseen aikaan paikalliset kuntosalit valloittaa keski-ikäisten farangimiesten joukko. He ovat enemmistönä ja naiset sekä paikalliset asukkaat ovat perinteisesti jääneet vähemmistöön. Samaan hengenvetoon pitää todeta, että alkuperäiset huahinilaiset käyttävät salipalveluja vuosi vuodelta yhä enemmän. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että myös naiset kansallisuuteen katsomatta ovat aktivoituneet. Vaikka salit ovat molemmille sukupuolille tarkoitettuja ja rauta painaa yhtä paljon kummallekin, ei koiraspuolinen puntinkolistaja voi kieltää sitä, että myös salitrikoissa naisvartalo on aina kaunis. Jos ajatukset lähtevät harhailemaan, arkipäivä astuu melko nopeasti kuvaan. Ei tarvitse kuin odottaa jonkin laitteen vapautumista naispuolisen kuntoilijan tehdessä viimeisiä sarjojaan. Hänen lopetettuaan uros tarttuu kahvoihin ja toteaa, että äskeinen, hyvin treenattu neitokainen käytti 10 kg raskaampia painoja kuin mies itse. Siinä vaiheessa ajatus on taatusti jossain muualla kuin viehättävän vartalon muodoissa.070313

 

 Satumaa

Tämä tarina on täysin mielikuvitusta.

Kuvitellaanpa, että maailmassa olisi sellainen maa, jossa mikään ei toimisi ilman rahaa vaikka pitäisi. Niin sanottu läpinäkyvyys puuttuu politiikasta ja julkisen vallan toiminnasta. Tällaisessa maassa korruptio on enemmän sääntö kuin poikkeus. Korruptio alkaa jo ruohonjuuritasolta. Liikennepoliisi jättää sakkolapun kirjoittamatta kun hänelle maksaa suoraan puhtaana käteen. Ei turhia kuitteja eikä turhia selityksiä. Virastoissa asiat eivät etene ilman tiskinalusrahaa. Haluatpa rakentaa talon tai rekisteröidä autosi, siihen tarvitaan seteleitä, jotka sujautetaan papereiden mukana. Mitä korkeammalle byrokratiassa mennään, sitä enemmän pitää maksaa. Kaikki on kaupan ja kaikella on hintansa. Riippumatta siitä, kuka on vallassa tai mikä puolue milloinkin, sama meno jatkuu. Maan infrastruktuuria pitäisi kehittää ja siihen tarvitaan rahaa. Kukaan ei kuitenkaan osaa sanoa, paljonko rahaa menee tarvittaviin kohteisiin ja paljonko häviää välistävetäjille, joita on kaikilla hallinnon tasoilla.  Sama koskee urakoitsijoita ja aliurakan saajia. Kuka saa urakan ja kenellä on paras tarjous. Kokonaisuuden kannalta taloudellisin tai tehokkain tarjous ei välttämättä voita, jos oikeita päättäjiä ei ole voideltu rahalla. Tämä koskee niin liikenneväylien rakentamista kuin niiden kehittämistä. Ei ole väliä, onko kyseessä maantie- tai rautatiesuunnitelma,  suhmurointia tapahtuu ja sanomalehdet ihmettelevät.  Ulkomaiset yritykset, jotka pyrkivät saamaan urakoita infran kehittämiseen ovat ihmeissään. Niillä olisi tietotaitoa ja osaamista, mitä tarvittaisiin ja aikaisempia näyttöjä maailmalta, mutta urakkaa ei heru. Tarjous on sisällä, eikä mitään tapahdu. Jollekin tasolle on maksu jäänyt suorittamatta ja asia ei etene.

Siis tässä mielikuvituksen keksimässä esimerkkimaassa.

Kuvitellaanpa, että maata vaivaisi silloin tällöin tulvaongelma. Jonkin katastrofaalisen  tulvavuoden jälkeen päätetään, että  tämä ei saa toistua. Hallitus varaa satoja miljoonia rahaa tulvien torjuntaan, joita ei löydykään parin vuoden päästä kun hätä on taas ovella. Tuskin mitään tai ainoastaan vähän on tehty asian eteen mutta rahat ovat hävinneet. Tässä maassa pätee tosiasia: jos joku ei maksa jollekulle jotain, kukaan ei tee millekään mitään.

Ja muistetaan, että nyt on puhe täysin mielikuvitteellisesta maasta.

Jos korruptio alkaa siitä, että poliisin voi lahjoa, joutuu pakosta miettimään, kuinka korkealle sama ilmiö jatkuu. Tuleeko missään byrokratian tai hallinnon tasolla vastaan tilannetta, jossa joku sanoisi, että nyt ei kyllä raha ratkaise. Nyt pelataan avoimesti ja demokraattisesti. Eipä taida tulla tällainen merkillisyys vastaan. Ainakaan sellaista ei tunneta.

Maassa pidetään vaalit demokratian nimissä ja yksi puolue voittaa. Se saa parlamenttiin tai vastaavaan instanssiin enemmistön, muodostaa hallituksen ja rupeaa toteuttamaan ohjelmaansa lupaustensa mukaisesti. Mitä tekee kakkoseksi jäänyt puolue? Ryhtyykö se tarmokkaaseen oppositiopolitiikkaan ja yrittää perinteisen kansanvallan keinoin toimia vastapainona hallitusvastuussa oleville. Ei, puolue organisoi massat liikkeelle ja lähtee rettelöimään kaduille vaatien valtaapitävien eroa. Ja tämä kuvio toistuu vaalikaudesta toiseen, riippumatta siitä, mikä puolue voittaa vaaleissa. Varsin merkillinen kuvio.

Edelleen pitää muistaa, että tällainen valtio on täysin kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta.

Miten tällainen maa sitten toimii, miten sen jokapäiväinen elämä sujuu, millaista on kansan arki? Voisi kuvitella, että ihan normaalia. Kansa uurastaa päivittäisissä askareissaan ja huolehtii omista töistään ja mahdollisista turisteistaan parhaansa mukaan. Yhteiskunnan pyörät pyörivät poliittisesta kiehunnasta huolimatta ja aurinko paistaa. Ihminen on hyvin sopeutuvainen olio, joka pystyy luovimaan vaikeuksien karikoilta selville vesille uskoen parempaan huomiseen ja kohtaloonsa. Korruptiosta ja poliittisesta kähminnästä huolimatta. Mieleen nousee kysymys, mihin demokratiaa tarvitaan? Miksi vaivata kansaa äänestyspaikoille kun meno jatkuu entisellään. Rahalla saa ja isolla rahalla vielä enemmän. Vai onko niin, että parempaakaan välinettä kuin demokratia ei ole keksitty? Voisiko tilanne olla vielä sekasortoisempi ilman näennäistä kansan valinnan vapautta.

Siis satumaassa, joka on täysin mielikuvituksen tuotetta.010214

Majoituspalvelua kahdella asenteella

Tapaus yksi. Teijon retkeilyalue keskellä kesää ja tiistai-iltaa Salossa. Metsähallituksen omistaman luontotalon toimiston  edustalla seisoo neljä hämmentynyttä nuorta. Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Ulkonäön perusteella veikkaan heidät Kaukoidän ihmisiksi. Toinen miehistä tekee hyvällä englannin kielellä kysymyksen, että mistä voisi saada apua. Heillä on ennalta maksettu mökki varattuna seuraavaksi yöksi mutta toimisto on suljettu klo 17 ja he saapuivat paikalle viisitoista minuuttia myöhässä. Mökin avaimen piti olla jossain postilaatikossa mutta laatikkoa saati avainta ei löydy mistään. Pihalla olevassa ilmoitustaulussa ja luontotalon ovessa on kolme eri puhelinnumeroa. Soitan niihin jokaiseen ja puhelu yhdistyy vastaajaan. Uskomatonta 2000-luvun sähköisen viestinnän Suomessa! Selviää, että nuoret ovat Koreasta ja viettämässä lomaviikkoaan luonnonläheisesti. Koska avainta ei löydy, eikä ketään luontotalon ihmistä tavoiteta, nuoret suunnittelevat ajamista Saloon ja yöpymistä hotellissa. Matkaa tulisi lähes viisikymmentä kilometriä. Heitä harmittaa silminnähden pilalle mennyt mökkisuunnitelma. Jutellessani korealaisten kanssa on pyöräilykaverini soittanut kotiinsa vaimolleen. Tämä tuntee kyseisen luontotalon väkeä ja on luvannut aloittaa soittokierroksen. Pyydän nuoria odottamaan vielä hetken, josko apua löytyisi. Puolen tunnin ja usean puhelun jälkeen saapuu pelastava tieto: huoltomies on tulossa avaamaan mökin oven. Vaikka tilanne ratkesi hyvin, asia jää kaivelemaan ja soitan seuraavana aamuna retkeilyalueen johtajalle, jonka vastuulle luontotalo ja mökit kuuluvat. Hän valittelee inhimillistä virhettä, että avaimet eivät olleet postilaatikossa. Ymmärrän, että virheitä sattuu mutta sitä en, että yhteenkään elävään ihmiseen ei tällaisessa hätätilanteessa saada yhteyttä. Ei kai majoitukseen liittyvässä palveluammatissa voida noudattaa virastoaikoja. Puhelinvastaaja on aika tyly kaveri jos olisi ollut talvi ja pakkasta rapiat parikymmentä astetta. Esittämääni kysymykseen tulee vastauksena syvä hiljaisuus.

Tapaus kaksi. Tulimme iltapäivällä tuttuun lomayhtiöön, jossa olimme viettäneet pari talvea aikaisemminkin Hua Hinissa. Taloja on kahdeksan, kaikissa neljä huoneistoa uima-altaan ympärillä. Muuri eristää koko komeutta muusta maailmasta. Jälleen kerran ensivaikutelma on ällistyttävä. Siistiä, nurmikko kuin juuri leikattu, ei roskan roskaa missään ja allasalue kuin suursiivouksen jäljiltä. Toki tiedämme tämän entuudestaan mutta aina asia jaksaa yllättää positiivisesti. Puramme tavarat ja avaan kannettavan ja liityn yhtiön ilmaiseksi tarjoamaan verkkoon. Muuten kaikki hyvin mutta netti ei toimi kuten aikaisemmin, vaikka sen kehittämisestä on mainittu vuokrayhtiön esitteissä. Laitan sähköpostin omistaja Perille ( nimeä ei muutettu) ja kerron alueen siistin ensivaikutelman ja verkon huonon toimivuuden. Poikkeamme lähitorilla, järjestelemme tavaroita ja istumme syömään hyvin ansaittua iltapalaa parvekkeella miellyttävän lämpimässä illassa. Yhtäkkiä kuuluu pimenevältä pihalta kysymys, että oletteko kotona ja saako tulla käymään. Per on juuri palannut Bangkokista. Hän ei ole edes ehtinyt käydä kotonaan vaan luettuaan meilin, on tullut tarkastamaan asiakkaiden ongelmallisen verkkoyhteyden. Hänellä on oma kannettava mukanaan, jolla mittaamme kahden eri verkon yhteysnopeuksia. Otan oman koneeni siihen viereen ja mittaamaan. Oikea verkko löytyy ja yhteys toimii hyvin. Istumme hetken, utelemme viimeisimmät Hua Hinin juorut ja hän kiittää vesilasillisesta ja poistuu kotiinsa.

Kuinka moni yritysjohtaja kotona Suomessa olisi nähnyt tällaisen vaivan yhden asiakkaan verkko-ongelman takia?

Erilaiset riippuvaiset

Tämän viikon tiistaina meni kahvi henkeen tai ainakin väärään kurkkuun monessa perheessä kun aamun lehtiä luettiin. Hurja uutinen Amsterdamista kertoi, että kaupungin paatuneimpia alkoholisteja värvätään lakaisemaan katuja ja palkka maksetaan oluella, tupakalla ja vähän ruuallakin. Tässä kokeilussa heidät pidetään pois kaupungin puistoista rälläämästä ja häiritsemästä ohikulkijoita. Vanha sanonta, että palkka miehen mukaan, toteutuu kirjaimellisesti: amsterdamilaisille alkoholisteille tarjotaan kaljaa viisi tölkkiä päivässä.

Mutta jokainen valistunut aamulehden lukija toteaa heti, että jälleen kerran on hyvä perusidea jäänyt puolitiehen. Miksi vain yhtä riippuvaisten ryhmää paapotaan? Kuinka käsitellään muut koukuttavan ongelman läpitunkemat ryhmät? Onhan meillä hoidettavina vaikkapa tupakan himoitsijat, huumehörhöt, vaimon hakkaajat tai seksiriippuvaiset.

Ajatellaanpa vaikka tupakoitsijoita. He tarvitsevat vain töitä käsilleen, kuten moni tupakoitsija on todennut tavastaan. Eikö sauhuttelijat voisi viedä paikalliseen kuminauhatehtaaseen venyttämään rullalle pakattavaa kuminauhaa. Liike vastaa suurin piirtein tupakan viemistä suuhun ja suusta pois. Käsivarren edestakainen liike pään ja ylävartalon edessä. Kun on vedellyt kuminauhoja sellaiset 89 kilometriä päivässä ilman tupakkataukoa, voisi palkkana olla reilu pikkusikari, paikalla poltettuna.

Entä sitten hämärillä kujilla ja torien laitamilla piileksivät huumeveikot. He ovat tottuneet ostamaan, myymään ja piikittämään. Voisiko heidät ottaa aamupäiviksi myymään hyväntekeväisyysarpoja ja iltapäiviksi töihin terveyskeskukseen.  He ovat omiaan antamaan pistoksia potilaille, koska kokemusta on. Sitten illalla vuoron lopuksi, hörhö saisi palkaksi päivän töistä jytkäyttää itselleen suonensisäisen töötin jotain halpaa, viimeisen käyttöpäivän ylittänyttä opiaattia. Lääkärin valvonnassa.

Eräs vähälle huomiolle jäänyt riippuvaisryhmä on vaimon hakkaajat. Ilmaston muutoksen seurauksena heille riittää korvaavaa toimintaa valvotuissa olosuhteissa. Esimerkiksi Eino-myrskyn tuhojen korjaamisessa. Kun hakkaa halkoja ja karsii kaatuneita runkoja kunnon kahdeksantuntisen päivän kirveellä ja pokasahalla, voisi kuvitella, että sen jälkeen ensimmäinen ajatus ei ole vaimon pieksäminen. Jos kuitenkin näin olisi, voidaan läheisen koulun voimistelusaliin laittaa esille painijoille tuttu harjoitusnukke Kylmä-Kalle naiseksi puettuna. Sitä kun heittelee, pieksää ja hakkaa vielä työpäivän päätteeksi, niin luulisi himon talttuvan ja palkinto tulisi samalla kertaa.

Seksiriippuvaiset ovat oma erikoisryhmänsä, joita tavataan silloin tällöin – joskin harvakseltaan – myös Hua Hinissa. Heidän ajatusmaailmansa pyörii yhden pienen asian ympärillä, joka on helppo paikallistaa. Näille riippuvaisille oikea työkohde on golfväylien siistiminen. Kun on päivän noukkinut roskia väylältä ja silitellyt viheriön ruohoa oikean suuntaisesti, lienee suuri ja laukaiseva palkinto, kun pääsee viimeisen väylän puttauspaikalla työntämään pallon koloon lähietäisyydeltä. Golfin säännöistä poiketen putteria tai palloa ei ole pakko käyttää vaan työnnön voi tehdä myös henkilökohtaisella varrella.

Eläimiin sekaantujat ovat yksi riippuvaisryhmä, jolle soisi myös apua löytyvän. Toisaalta aihe on melko arkaluontoinen ja sen monimutkaisuudesta on olemassa esimerkki oikeussalista. Olipa kerran isäntämies syytteessä käräjillä lehmään sekaantumisesta. Hän kuitenkin totesi puolustuspuheessaan, että koko homma oli jäänyt vain aikomukseksi. Hänellä oli jakkara, jonka hän asetti lehmän taakse ja valmistui suoritukseen. Silloin lehmä kuitenkin astui askeleen eteenpäin ja homma jäi aikeeksi. Mies kertoi yrittäneensä uudelleen, samalla lopputuloksella.  Lehmä astui joka kerta askeleen eteenpäin. Tuomari ja lautamiehet kuuntelivat ja salissa oli hiiren hiljaista. Sen keskeytti erään vanhan lautamiehen itsekseen mutisema toteamus, joka kuului salin perälle asti,

– Sen se tekee, sen se tekee…

Koska tämän riippuvaisryhmän tapauksen käsittely on vielä kesken, palaamme neuvojen kanssa asiaan sitten kun siitä on käräjäoikeuden päätös olemassa. 221113

Virallisen tahon virka?

Suomalainen yhteiskunta nojaa siihen, että kaikki toimii, asiat ovat järjestyksessä, lakiin ja virkamiehiin voi luottaa. Samalla toiminta on läpinäkyvää koko yhteiskunnassa. Yksilölle syntyy helposti käsitys, että viranomaiset tietävät mitä tekevät ja toimivat yksilön hyväksi. Kaikki on säädetty laissa ja mietitty valmiiksi. Asiat etenevät ilman, että koko ajan pitäisi henkilökohtaisesti valvoa niiden sujumista tai maksaa viranomaisille tai virkamiehille heidän tekemistään palveluista. Yleisesti sanotaan, että kun Suomesta lentää 45 minuuttia itään tai etelään, nämä asiat saavat toisen muodon. Virkakoneisto ja julkiset palvelut tarvitsevat toimiakseen selvää setelirahaa voiteluaineeksi. Koska meillä ei näin ole, pohjoismaisen sivistysyhteiskunnan haavekuva uskotaan todeksi. Mutta silläkin on kääntöpuolensa.

Esimerkkinä käy Suomen tullilaitoksen vuosia kestänyt vitkuttelu ja jopa väärän tiedon jakaminen käytettyjen tuontiautojen omistajille. Tullin keräämä ylimääräinen vero on EU-säädösten vastainen ja tulli on itsekin tiennyt tämän. Korkeimman oikeuden päätöskään ei tunnut aiheuttavan vipinää jääräpäisissä virkamiehissä. Aiheetta kerättyjä maksuja ei aiota palauttaa suosiolla.

Toinen ajatuksia herättävä aihepiiri ovat Suomen valtion ja kuntien sosiaalisen palvelun yksityiskohdat. Niitä tuntee harva ja kansalaisille tarkoitettu palvelutuotanto on melkoinen viidakko. Kokemuksen kautta on käynyt selväksi, että esimerkiksi Kelan virkailijat eivät joko halua tai osaa kertoa, mitkä ovat yksilön oikeudet ja mahdollisuudet esimerkiksi perheenjäsenen tai omaisen kuolemantapauksessa. Ensi kertaa asian kohdanneelle tulee yllätyksenä se, kuinka byrokraattista kuoleminen on Suomessa. Lippua ja lappua riittää täytettäväksi eri tahoja varten mutta se ei selviä, mitä vastaavasti kyseinen byrokratia tarjoaa automaattisesti ja viran puolesta. Jos oikeaa kysymystä ei osaa tehdä, saattaa jäädä vaille tietoa, joka olisi jälkeenjääneille tärkeää. Vakuutusyhtiöt tuottoa tekevinä yrityksinä eivät ole yhtään pekkaa parempia, vaikka edesmenneen asiat kuuluisivat heillekin. Otanpa esimerkin.

Olin kuulemassa oman isäni keuhkosyöpä diagnoosia ja kuolemantuomiota lääkärin vastaanottohuoneessa yhdessä isäni kanssa. Altzheimerin vaivaama iäkäs isäni ei välttämättä ymmärtänyt, mistä oli kysymys ja lääkäri puhui siksi minulle. Hän totesi, että taudin on aiheuttanut asbesti, johon potilas lienee altistunut työelämässään. Mitään ei olisi tehtävissä taudin hoitamiseksi ja elinajan ennuste oli muutamasta kuukaudesta vuoteen. Samaan hengenvetoon lääkäri totesi, että viranomaiselle ja vakuutusyhtiölle hän joutuu tekemään viranpuolesta ilmoituksen asbestisairaudesta mutta siihen asia todennäköisesti jäisi. Hänen kokemuksensa mukaan vakuutusyhtiöt kieltäytyisivät korvauksista vedoten potilaan nuoruudessaan polttamaan tupakkaan ja siihen, että altistuminen on tapahtunut -50 ja -60 –luvuilla, jolloin asbestia käytettiin surutta sen vaaroja tiedostamatta. Täytin sairaalan omalle lomakkeelle isäni työhistoriaselvityksen, jossa asbestille altistumista pyrittiin ajoittamaan ja asia jäi siihen. Neljä kuukautta myöhemmin olin isätön. Vainajan kotipaikkakunnan sosiaalitoimi ja Kela hoitivat omat osuutensa rutiinilla, hautajaiset pidettiin ja tapaus oli loppuun käsitelty. Näin perikunta luuli.

Kävi niin, että yksi vainajan lapsista törmäsi laintuntijaan, joka tapauksen kuultuaan antoi ohjeet vakuutusyhtiölle tehtävään hautajaisavustushakemukseen. Yksinkertainen hakemus ruutupaperilla ei ottaisi mitään jos ei antaisikaan. Näin toimittiin vaikka hautajaisista oli kulunut jo yli vuosi. Asia unohtui ja toinen vuosi kului, kunnes vakuutusyhtiö otti yhteyttä kyseiseen lapseen ja kertoi, että avustusta on tulossa. Samassa kirjeessä yhtiö totesi, että leskelle on myönnetty korvausta vainajalla olleen, asbestiin perustuvan keuhkosyövän takia. Korvausta maksettaisiin taannehtivasti kuolinpäivästä alkaen aina lesken elämän loppuun asti. Summa ei ollut suuri mutta se oli kuitenkin suurempi kuin lesken itsensä ansaitsema työeläke. Merkittävä lisä pienituloiselle.

Ja kaikki sai alkunsa ruutupaperille tehdystä hautajaisavustuksesta, joka käynnisti koko prosessin. Tällaisen paperin laatimiseen kukaan sosiaaliviranomainen tai muu asiantuntija ei osannut aikanaan antaa minkäänlaista vihjettä tai vinkkiä.

Tavallinen Thaimaan tallaaja jää miettimään, kuinka paljon tällaisia asioita tapahtuu,  tai pitäisi kai sanoa, jää tapahtumatta koto Suomessa. Vakuutusyhtiö pysyy hiljaisena kuin piimä sukassa, eikä varmasti ole aloitteellinen asiassa. Korvauskiemurat ovat maallikolle tuntemattomia ja jotenkin sitä odottaa, että asiantuntijaksi luulemansa virallinen taho tietää, osaa ja auttaa. Asummehan hyvinvointivaltiossa.241013

Urkintamuseo

– Haloo, onko poliisilaitoksella?

– Kyllä on. Puhelimessa konstaapeli Kyrmy.

– Olen dosentti Otso P. Puremajälki ja minulla on tärkeää asiaa.

– Voi ei! Joko te taas soitatte!

– Kuulkaas konstaapeli maailmassa tapahtuu paljon salaperäisiä asioita, jotka haluan poliisin tietoon. Ne koskevat Suomea ja amerikkalaisten suunnittelemaa Guggenheim museota Helsinkiin. Minulla on hallussani tähän liittyvää, Edward Snowdenin serkulta saamaani materiaalia.

– No, mistä nyt on kysymys?

– Ihmiset ovat ihmetelleet Guggenheimin innokkuutta päästä Helsinkiin hinnalla millä hyvänsä. Minulla on siihen vastaus Snowdenin papereissa. Sanooko teille mitään nimi Ratchanok Intanon tai kuka on Aasian lentopallomestari naisten sarjassa?

– En kyllä tunne asiaa.

– Siinä näette! Harva tietää thaimaalaista sulkapalloilijaa, joka voitti naisten maailmanmestaruuden puhtaalla ja dopingista vapaalla suorituksella tämän vuoden elokuussa. Thaimaan naiset voittivat Aasian lentopallomestaruuden puolestaan syyskuussa. Samaan aikaan amerikkalaiset pikajuoksijat käryävät kiellettyjen aineiden käytöstä, saksalaiset myöntävät vuosikymmenten dopingin ja norjalaiset hiihtävät muuta maailmaa paremmin, muka pelkän puuron ja ruisleivän voimalla, hah-hah.

– No miten tämä liittyy Guggenheimiin?

– Katsokaas, ei kyse ole pelkästä taidemuseosta vaan vakoilukeskuksesta. Amerikkalaiset haluavat päteviä dopingtietoja. Thaimaassa ei ole mitään vakoiltavaa mutta Helsinki on lähellä Osloa ja norjalaisten menetelmät pystyy paremmin selvittämään lähietäisyydeltä. Meillä oli menneisyydessä dopingin asiantuntijoita. Heiltä voi saada hyviä vihjeitä, kun he puhuvat ohi suunsa kaveriporukoiden saunailloissa tai saksalaisten kollegojensa kanssa. Kun museo perustetaan, sen uumeniin upotetaan tusina vakoilijaa ja viimeisimmän teknologian mukainen kuuntelu- ja viestien sieppauskeskus. Mikään ei pysy salassa kun jenkkipoika kuuntelee!

– Kuten mitä muuta?

– Amerikkalaisia on myös pitkään kiinnostanut moni muu asia Suomessa. Sellaisia, joihin he eivät ole saaneet selvyyttä. Dokumenteistä käy ilmi että heidän vakoilukohteinaan ovat muiden muassa, mikä on  Aleksander Stubbin kovan kunnon salaisuus, pakkoruotsin ylläpito kouluissa sekä kuuden puolueen hallitus, joka lähes toimii. Amerikassa ei ole mitään vastaavaa. Tai miksi suomalaiset oppilaat saavat niin hyviä tuloksia pisa-tutkimuksissa. Kuitenkin matematiikka häviää ihmisten päistä kun heistä tulee ministereitä ja muita päättäjiä ja maan talous on menossa ihan persiilleen. Nämä asiat amerikkalaiset haluavat selvittää perusteellisesti.

– On teillä aika rohkeita olettamuksia.

– Joka sanani on totta! Minulla on Snowdenin paperit siitä todisteena mutta ei tässä vielä kaikki. Kovin juttu on vielä sanomatta.

– Mikähän se mahtaisi olla?

– Amerikassa voi lyödä vetoa mitä ihmeellisimmistä asioista tosi suurilla panoksilla. Kun lady Gaga tulee Suomeen, jenkit haluavat vakoilla hänen hotellihuonettaan ennen konserttia. Näin he selvittävät,  kumman pään hän näyttää paljaana yleisölle ensin:  takapuolen vai tissit! Ja oikea veto voittaa!270913

Raideri

Suuren maailman showtähdet ovat keksineet aikanaan raiderin. Se on toivomuslista konserttijärjestäjälle siitä, miten tähden tai bändin  käyttämä takahuone tulee sisustaa, mitä siellä pitää olla tarjolla ja miten esille pantuna. On toivottu erilaisia juomia, nallekarkkeja tai vihreää teetä. Toiset  tähdet vaativat takahuoneeseen viidestä kahteenkymmeneen toimivaa puhelinlinjaa, toimivan toiletin, puhtaita sukkia ja t-paitoja, laadukkaita pyyhkeitä ja kukka-asetelmia. Jopa toive elävistä kissanpennuista takahuoneessa on nähty. Eräät suurtähdet määrittelevät automerkin jolla heidät pitää noutaa lentokentältä. Yksi amerikkalainen halusi lisäksi kymmenen poliisiauton saattueen Seutulasta Helsingin keskustaan. Yleensä mitä pienempi tähti, sen pidempi on toivomuslista. Pituudeltaan se voi olla kymmeniä sivuja.

Tavallinen Thaimaan tallaaja laatii oman, esimerkiksi kyläilyä koskevan raiderilistansa käden käänteessä. Ihan vain oman itsetunnon ja kasvojen säilyttämisen vuoksi. Näin hän varmistaa, että seuraava kylässäkäynti onnistuu täydellisesti. Ohessa lyhyt esimerkki, joka on todettu toimivaksi. Sen voi kopioida ja lähettää ystäville ennen seuraava käyntiä. Tarpeettomat kohdat voi pyyhkiä yli.

Vierailu kodissanne, osoite …..

1. Jos saavumme omalla autolla, parkkipaikalla pitää olla riittävästi kääntymistilaa, sillä emäntä ajaa kuitenkin auton kotiin, eikä käänny pienessä tilassa. Hua Hinissa tuk-tukin pitää päästä ovelle asti.

2. Tervetulomaljaksi tarjotaan jääkylmää Krug/Mumm/Moet/Bollinger samppanjaa kristallilaseista (eikä sitä taskulämmintä Elyseetä kuten viime jouluna).

3. Vaatenaulakossa tulee olla vapaata tilaa riittävästi vieraiden päällysvaatteille, eikä niitä sijoiteta vanhaan tapaan parvekkeelle. Hua Hinissa jalkineteline tulee olla puhdistettu ja tyhjennetty risoista talonväen sandaaleista.

4. Isännällä tulee olla tumma puku sekä pienet kunniamerkit. Emännällä puolestaan pikkumusta tai Kalannin kansallispuku.

5. Huoneiston tuuletuksesta on huolehdittu ennen vieraiden tuloa ja vauvan kakkavaipat viety ulos vessan nurkasta.

6. Illallispöydässä hopeiset aterimet, Villeroy & Bochin astiat ja valkoinen pellavaliina. Pöytä pitää olla sijoitettu fengsuin mukaisesti huoneistoon.

7. Tarjottavan ruuan tulee olla biodynaamisesti tuotettua ja kotimaista. Hua Hinissa Tescon valmisruuat ovat pannassa.

8. Ruokajuomat uuden maailman viinitiloilta (mutta ei missään nimessä taas Alkon alahyllyn viiden euron osastolta tai Hua Hinissa halvinta laatikkoviiniä). Snapsit tarjotaan riittävän isoista laseista.

9. Päivällispuheet kuitataan parilla roisilla vitsillä, jotka isäntä kertoo lämpimän ruuan aikana.

10. Vierailevan mieshenkilön sammuessa päivällisen jälkeen sohvalle, häntä ei pidä herättää ennen kotiin lähtöä.

11. Kotiinlähdön tapahtuessa taksilla / tuk-tukilla, sen on päästävä niin lähelle ovea, että vieraileva mieshenkilö voi kaatua/ voidaan kantaa suoraan takapenkille.

12. Taksi pitää ohjeistaa ajamaan nakkikioskin/kebabgrillin/pizzapaikan kautta, ennen kotiin menoa. Hua Hinissa riittää kun pyörähdetään tyttökadun päässä.

Kyllä tällainen raideri on varsin kohtuullinen ja siitä voi tehdä muunneltuja versioita työnantajalle, kouluun tai omaan Lions Clubiin. Mehän olemme vaatimaton kansakunta, emmekä pyydä liikoja, kuten eräät. Edesmenneellä Frank Sinatralla oli kaiken muun lisäksi oltava peräti yhdeksän pulloa eri alkoholijuomia tarjolla takahuoneessa. 120913

 

Bittisaastan poistaja

– Haloo, onko poliisilaitoksella?

– Kyllä on. Puhelimessa konstaapeli Kyrmy, miten voin auttaa?

– Olen dosentti Otso P. Puremajälki ja haluaisin tietää, ovatko passia varten antamani sormenjälkinäytteet teillä tallessa?

– Jos te sellaiset olette antaneet, ne ovat varmaan meillä.

– Mutta ovatko ne tallessa ja oikein pankkiholvissa?

– Kyllä ne ovat bitteinä meidän tietojärjestelmässämme ja pysyvät siellä. Miksi kysytte?

– Minä pelkään, että te luovutatte sormenjälkeni jollekin taholle.

– Kuulkaas nyt herra Puremajälki. Suomessa on niin tiukka tietosuoja, että meiltä ei anneta bittiäkään teidän sormenjäljistänne edes rikostutkimukseen meidän omille etsivillemme.

– Siis se pitää paikkansa, että jos syyllistyn rikokseen ja rikospaikalta löytyy sormenjälkeni, niitä ei voi verrata teidän rekisterissänne oleviin.

– Herra Puremajälki, näin lain mukaan on mutta ette kai suunnittele rikosta?

– Ei, en ainakaan vielä mutta minä olen huolestunut myös muutenkin. Katsokaas konstaapeli minusta jää joka päivä valtavasti tietojälkiä eri puolille. Jos käyn nettipankissa tai luen sähköpostia tai päivitän facebookia. Aivan samoin kun maksan pankki- tai luottokortillani ja teen kauppaa sähköisesti. Kun surfaan työaikana netissä, työnantaja pystyy jälkikäteen katsomaan, millä sivustoilla olen vieraillut. Joka päivä jättämäni bittijälkien määrä kasvaa. Sitä on hyvin nopeasti rekka-autokuormallinen.

– Ymmärrän, mutta miten se liittyy sormenjälkiinne?

– No, nehän lisäävät sitä kuormaa aivan tarpeettomasti!

– Nyt en oikein ymmärrä, mitä meidän pitäisi tehdä?

– Konstaapeli hyvä, vallan paljonkin.  Kaiken maailman googlet ja naamakirjat myyvät keräämiinsä tietoihin perustuen mainostilaa halukkaille.  Tiedämme myös yleisesti, että poliisilla on rahapula Suomessa.

– Niin, onhan se totta mutta ei poliisilaitos siitä huolimatta myy teidän sormenjälkiänne kenellekään.

– Miksei?

– Hyvä herra! Suomessa on yksi maailman tehokkaimmista tietosuojalaeista ja sen mukaan teidän sormenjälkenne pysyvät meillä hamaan maailman tappiin ilman myyntiä. Ajatelkaa vaikka kaupunkimme sairaalaa. Se toimii samassa rakennuksessa terveyskeskuksen kanssa. Siitä huolimatta potilastietoja ei voida luovuttaa seinän toiselle puolelle, vaikka se nopeuttaisi potilaan hoitoa. Näin sanoo laki ja tietosuojavaltuutettu!

– Tuohan kuulostaa aivan pähkähullulta.

– Sitähän se voi olla, mutta Suomi on tietosuoja-asioissa edelläkävijä.

– Mutta kuitenkin minä haluaisin ostaa sormenjälkeni teiltä.

– Herra Puremajälki, anteeksi kuinka?

– Minä haluan kerran antamani sormenjäljet itselleni ja olen valmis maksamaan niistä.

– Kuten sanoin, poliisi ei myy tällaisia tietoja ja mihin ihmeeseen te sormenjälkiänne tarvitsette?

– Se on pitkä tarina mutta lyhyesti sanottuna, haluan keventää jälkeeni jättämää bittikuormaa, ostaa sormenjälkeni takaisin teiltä  ja hyödyntää niitä kaupallisesti.

– Nyt en ymmärrä yhtään.

– Voi hyvä konstaapeli! Nykyisin puhutaan hiilijalanjäljestä ja sen pienentämisestä. Kaikki sanovat, että se on ihan viisasta toimintaa. Jonain päivänä tiedostoihin pakkautunut bittimäärä osoittautuu ongelmajätteeksi ja sen kohtaloa ryhdytään pohtimaan kansainvälisillä foorumeilla. Ja sen jälkeen ei kukaan tiedä, mihin bitit päätyvät. Minä haluan olla edelläkävijä, joka ryhtyy oma-aloitteisesti purkamaan kuormaa. Ainakin omalta osaltani.

– No onhan se näkökulma tuokin…

– Niin ja minä tiedän, miten voin hyödyntää takaisin ostamiani sormenjälkiä.

– Ette kai vain suunnittele mitään rikollista.

– Minulla on kristallin kirkas liikeidea, miten teen rahaa sormenjäljillä.  Katsokaas, siitä on monta vuotta kun annoin teidän tuhria sormeni siihen mustaan mönjään. Olin huomattavasti nuorempi, hoikempi ja painoltani kevyempi. Sormeni olivat paljon ohuemmat. Nyt minulla on nousemassa hansikastehdas Thaimaahan, jossa ihmisillä on selvästi pienemmät kädet kuin meillä suomalaisilla.  Siksi tarvitsen sopivaan hansikasmalliin hyvän sapluunan. Sellaisen, johon minulla on tekijänoikeus. Teillä ne ovat mustejälkenä bittimuodossa. Minä ostan kuvat, tulostan paperille ja monistan tuotantoa varten. Saan passelin mallin ja poistan tulevaisuuden  bittikuormasta yhden ongelmajätteen. Ajatelkaa konstaapeli, kaksi kärpästä yhdellä iskulla!

– Hallelujaa! Kyllä maailma nyt pelastuu!230813

Saunaan vai majakkaan

Istuimme ystäväni Pongin kanssa asuntoni takapatiolla ja paransimme maailmaa. Pong oli mietteliäs ja näki, että häntä askarrutti joku asia. Hän hörppäsi kahvia ja kysyi, – Onko teillä Suomessa kaikilla sauna? Kerroin, että lähes joka perheellä oli jonkinlainen sauna, joko oma tai kerrostaloissa yhteinen. Kysyin syytä hänen tiedusteluunsa. Hän selitti,

– Katsos, kävin Grand Plazan nyrkkeilyhallissa katsomassa ottelua ja kuulin, että siellä on suomalaisten käyttämä sauna. Poikkesin kurkistamassa sitä ja saunan hoitaja kertoi, että se voidaan lämmittää jopa sataan asteeseen. En tietysti uskonut häntä, sillä eihän niin kuumassa voi kukaan olla kun vesi kiehuu samassa lämmössä. Katsoin ystävääni ja mietin, miten asian hänelle selvittäisin, – Kyllä se pitää paikkansa, että saunan lämpö voi olla jopa yli sata astetta. Vaikka ilman lämpötila on  noin korkea, ei se merkitse, että vesi alkaisi kiehua pesuastiassasi. Ja sitä paitsi saunassa oleskellaan vain lyhyitä aikoja kerrallaan. Pong nyökytteli mietteliäänä ja minusta tuntui, että hän ei uskonut minua.    – No, entä sitten jos minä tulisin saunaan ja lämpö ajaisi minut pakokauhun vallassa ulos välittömästi, hän kysyi. Selitin, että silloin hän vain astuisi ovesta ulos vilvoittelemaan ja sillä selvä. Kukaan ei menetä kasvojaan suomalaisessa saunassa. Mutta asia vaivasi häntä ja hän jatkoi, – Entä jos oven lukko olisi rikki, miten minä pääsisin ulos kaikesta huolimatta? Onko saunoissa olemassa varauloskäyntiä? Yritin taas kärsivällisesti kertoa, että normaalissa saunassa, ainakin maaseudulla on ikkuna, jota voisi käyttää. Se nyt ei ole varsinainen varauloskäynti mutta saattaisi ajaa asian tarvittaessa. Lisäsin, että olisi melko harvinaista, että joku saisi paniikkikohtauksen lämmöstä johtuen ja samaan aikaan ovi ei aukeaisi. Se olisi hyvin epätodennäköistä. Mutta ystäväni ei antanut periksi. – Ei Gran Plaza Hallin saunassa ollut yhtään ikkunaa, josta olisi voinut poistua. Oven lukko voisi helposti jumittua ja sinne jäisin, vai mitä.  Ja lisäksi sinä kerroit viime viikolla suomalaisista majakoista, jotka suljettiin. Olin hetken ymmälläni, mitä Pong tarkoitti, kunnes muistin. Olin kertonut hänelle suomalaisten lehtien uutisesta, jossa viranomaiset olivat pakottaneet sulkemaan useita Suomen rannikolla olevia, yleisölle avoimia majakoita. Syyksi sulkemiseen  mainittiin se, että majakoiden tornista puuttuivat hätäpoistumistiet. Siinä tapauksessa jos tornissa syttyisi tulipalo, siellä olevien olisi voitava poistua tornin ulkopuolella olevia portaita pitkin. Viranomaiset eivät perustelleet, mikä tiilestä ja betonista rakennetussa tornissa palaisi tai oliko tällaista koskaan edes tapahtunut. Lopputulemana oli, että ainakin viisi yleisön suosimaa majakkaa piti sulkea. Tyypillistä suomalaista virkamiesten pilkunpiiperrystä, olin todennut. Pong hymyili minulle ja totesi selvästi asiaa pohtineena,

– En ole koskaan nähnyt majakkaa mutta ymmärrän rakenteen kun kerroit sen. Sitä myöskin mietin, millaiset varapoistumistiet teillä on suomalaisissa hisseissä? Nehän ovat tavallaan samanlaisia kuin majakatkin. Hissikuilu on eräänlainen torni. Kuinka sieltä mennään karkuun jos tulipalo yllättää? Eikö nekin pitäisi sulkea samasta syystä? En osannut sanoa tähän mitään ja näin, että hän ei ollut vielä lopettanut. Pogn ryysti kahvia ja katsoi minua ilkikurisesti.

– Tiedätkö, mielestäni Suomi on erikoinen maa. Teillä viranomaiset vaativat hätäpoistumisteitä kylmänä seisoviin kivitorneihin, joissa käy muutama turisti kesän aikana. Samaan aikaan kukaan ei ole miettinyt, miten kuumasta pätsistä nimeltään sauna pääsee äkkiä ulos jos on tarve. Kyllä minä mieluummin menen kylmään majakkaan sisälle kuin paikkaan jossa lämpötila on meikäläisellekin hirvittävä. Ja mitä minä tekisin, jos kaikesta huolimatta se vesi rupeaisi kiehumaan siinä pesuvadissa kun lämpöä on sata astetta? Huokaisin ja kaadoin meille uuden kierroksen kahvia. Sauna-asia taisi kaivata hieman lisävalaistusta.

Energiaa katolta

Suomalainen päivälehti kertoi, että kiinalaisten aurinkopaneelien tuontia EU-alueelle halutaan  hillitä asettamalle niille lisävero. Se tuskin valmistajia hidastaa, sillä uudet tavat luoda energiaa käyvät kaupaksi joka maailman kolkassa.  Kiinalaisia paneeleja moitittiin liian halvoiksi, ainakin jos uskoo saksalaisia viestimiä. Äkkiä syntyy ajatus, että vanha kunnon protektionismi nostaa päätään iloisesti EU:n sisällä.

Tavallisena Thaimaan taapertajana olen monesti ihmetellyt mielessäni ja jopa ottanut puheeksi kaveripiirissä, miksei huahinilaisten talojen katolla näy paneeleja tai vedenlämmitykseen tarkoitettuja säiliöitä. Nehän ovat varsin yleisiä muualla maailmassa, missä aurinkovoimaa on läpi vuoden runsaasti saatavilla. Tarvitaanhan lämmintä vettä suihkuun ja tiskien tekemiseen joka taloudessa. Tai virtaa ilmastointilaitteisiin ja television katseluun.

Kun Suomessa puhua kohkataan tuulivoiman lisääntyvästä käytöstä, se tuntuu jotenkin lapselliselta. Mahdollisuudet läpivuoden jatkuvasti tuottaviin tuulivoimaloihin ovat minimaaliset verrattuna auringon antamiin luonnon menetelmiin thaimaalaisessa arjessa. Kun ajattelee teoreettisia tuotantomahdollisuuksia, on Hua Hinissa lähes 360 päivää vuodessa mahdollista ajaa energiaa paneelin kautta akkuun tai suoraan käyttöön. Suomalaisella tuulisella rannikollakaan ei päästä tällaisiin potentiaalilukemiin. Harva maa on omavarainen energian tuotannossaan ja alkuperältään malesialainen lpg-kaasu pyörittää ainakin tällä hetkellä suurta osaa liikenteestä Thaimaan teillä ja kaduilla. Omassa maassa tuotettu kaasu tai öljy jää tuonnin jalkoihin. Siksi tuntuu ihmeelliseltä, että aurinkopaneeli on melko vieras otus Hua Hinin tai muun Thaimaan kattokuvassa. Ulkopuolisena on vaikeaa sanoa, miten energian tuotanto on järjestetty, kuka siitä vastaa ja mitä se saa maksaa. Tosiasia on, että aurinkopaneelien ”takaisinmaksuaika” on 7-10 vuotta nykyisellä hintatasolla Euroopassa. Jos se on avainkysymys on odotettava komponenttien halpenemista. Toisaalta olisi vaikea uskoa, että yksikään vakavasti otettava energiantuottaja olisi markkinoilla vain pikavoittojen toivossa.  Kun uutta energiamuotoa otetaan käyttöön, on perusinvestoinnit aina tehtävä.

Kun vertaa Thaimaassa tuotetun sähkön hintaa suomalaiseen, ero on yllättävän pieni. Toisin sanoen sähkön hinta on hyvin samalla tasolla kummassakin maassa.  Elintasoerosta ja palkkatasosta johtuen  melko arvokasta kuitenkin thaimaalaiselle.  Suomessa taas lopullisen niitin lyö päähän siirtohinnoittelu, joka tuplaa kotimaisen sähkön hinnan. Näin käy kun verkkomonopoli toimii 2010-luvulla Suomessa.

Siitä huolimatta huahinilaisena kuluttajana jään miettimään, onko missään instanssissa mietitty auringonvalon hyödyntämistä paneelien avulla ja sähkölaskun pienentämistä. Missä ovat ne tiennäyttäjät tai markkinoinnin osaajat, jotka pystyvät tuomaan esiin asian hyödylliset puolet kansantalouden ja yksittäisen kuluttajan kannalta.  Uudet ideat vaativat aktiivisia polun valaisijoita, että tieto leviäisi.  Vasta sitten kun paikalliset lehdet ja Bangkok Post hehkuttavat aurinkopaneelien autuudesta sivuillaan,  voimme sanoa asian menneen läpi.240513

Ääntä kohti

Oletko koskaan Suomessa TV:tä katsellessasi ollut hermoromahduksen partaalla ja kaukosäädinkätesi jäykistynyt kolmannen asteen kramppiin? Että olet! No hyvä, sitten olemme kohtalotovereita. Puhun tietenkin TV:n äänivolyymien erosta eri ohjelmien tai kanavien välillä. Voisiko joku audioinsinööri tai muuten lahjakas kansalainen kertoa, miten on mahdollista, että säädettyäsi ohjelman äänen tason siedettäväksi esimerkiksi kuuluttajan puheen mukaan, rämähtää musiikki hetken päästä kolminkertaisella voimalla niin, että silmälasien sangatkin vääntyvät mutkalle. Tartut kauhuissasi kaukosäätimeen ja säädät volyymit pienemmälle. Hetken kuluttua ohjelma alkaa ja siinä ihmiset puhuvat, etkä kuule mitään, koska ääni on liian hiljaisella. Eikun taas kaukosäätimeen käsiksi. Tätä jatkuu pitkin iltaa riippumatta siitä, mitä kanavaa katsot. Riippumatta siitä onko sinulla digiboxia vai ei tai onko ohjelmassa mainoksia. Ja on samantekevää katsotko kaapelikanavaa vai asutko antennitaloudessa. Miten on mahdollista, että 2010-luvun tekniikalla asiat ovat tällaisella tolalla? Kontrolloiko yhdelläkään kanavalla kukaan lähtevän äänen tasoja tai miten nämä asiat yleensä suunnitellaan? Meiltä peritään yleveroa mutta emme saa sillä edes inhimilliseksi säädettyä äänentoistoa. Vaatiiko asian kuntoon saaminen jonkin uuden teknisen innovaation, jota kukaan ei ole vielä keksinyt. Pieni ihminen kaukosäädin kädessään on totisesti pulassa.

Nyt pitää tietysti erottaa thaimaalainen äänenkäyttö television ohjelmissa ja videoilla. Ongelmana ei ole äänen tasojen vaihtuminen vaan pikemminkin päinvastoin. Useimmat kanavat lähettävät ohjelmaa, jossa huudetaan ja melskataan farangin mielestä ihan mahdottoman kovalla äänellä. Thaikielen opettaja kertoi joskus, että äänenpainon lisäksi volyymi merkitsee joissain tilanteissa paljon mutta toisinaan tuntuu, että sekin menee överiksi. Oma juttunsa ovat sitten esimerkiksi bussit, joissa on matkustajien iloksi järjestetty video-ohjelmaa reissun ajaksi. Niillä videoilla karjuu ja huutaa jonkinlaiseksi huumoriksi tarkoitettu porukka toisilleen. Eikä siinä mitään, että huutaa mutta onko sen bussin äänentoistolaitteen huudettava 200 desibelin voimalla kyseistä ohjelmaa. Joskus tuntuu, että vapaiden kansan jäsenet ovat kovakorvaisa tai muuten vain kuulovammaisia. Äänellä vastaanottimessa on vain kaksi asentoa: kiinni tai täysillä auki! Aivan vakavasti sanottuna, viimeisimmällä matkalla Chiang Maihin oli pantava korvatulpat paikoilleen puolen tunnin jälkeen, enkä tunne olevani herkkä- ym vammakuuloinen. Videon äänivolyymi oli vain sitä luokkaa, että se olisi seuraavaksi ajanut miestappoon tai muuhun pahoinpitelyyn.

Meillä Suomessa asia on hieman toisin. Jos saat kotonasi TV-ohjelman äänen joltisestikin kohdalleen niin mainokset tulevat satavarmasti hetken kuluttua sellaisella voimalla, että tuntuu kuin VPK:n torvisoittokunta räväyttäisi lähietäisyydeltä pitkän äänen keskeltä kirjahyllyä. Vauva saa sätkyn korissaan ja mummo putoaa sohvalta. Vuorotöiden takia levolla ollut puoliso ryntää makuuhuoneesta silmät harittaen, että mikä se oli? Löikö tsunami vai oliko vain ihan tavallinen terroristihyökkäys? Nukkumassa ollut naapuri hakkaa vasaralla lämmityspatteriin alakerrassa ja vaatii hiljaisuutta. Ilmassa on pienen kapinan ainekset vaikka  itsellä ei ole osaa eikä arpaa siihen. Mutta se perkeleen television äänitason säätö!

Kun illan aikana joutuu kymmeniä kertoja räpläämään kaukosäädintä, se vaikuttaa myös käsien lihaksiin. On täysin mahdollista, että ihmisille kehittyy ylisuuri tarttujalihas toiseen käteen ja peukalo kasvaa kaksi tuumaa pidemmäksi. Ei sellaisten kanssa ole hauska elää.

Demokratiaa jakamassa

 Tunnetun historian aikana me niinsanotut länsimaat olemme yrittäneet viedä uskontoamme, elämäntapaamme ja maailmankuvaamme muihin maihin viimeisen vuosituhannen kuluessa. Mitä kauempana maa on sijainnut, sen parempi syy ristiretkeen, löytöretkeen tai muuten vain ryöstöreissuun. Miekka tai ase kädessä olemme lähteneet opettamaan murjaaneille ja muille alkuasukkaille miten kuuluu ajatella, mihin uskoa ja kuinka käyttäytyä. Samalla tietysti on katsastettu luonnonvarat ja rikkaudet ja putsattu ne mahdollisimman tehokkaasti. Kohteesta ja sen ihmisistä riippuen tulokset ovat vaihdelleet. Osa ryövättäväksi valituista kansakunnista on alistunut alusmaaksi vuosisatojen ajaksi, toinen osa on tapella rätkyttänyt ainakin aluksi ja toiset kapinoineet oikein kunnolla. Verta on vuodatettu molemmin puolin kun ihmisille on opetettu meidän tapojamme. Mennneinä vuosisatoina eurooppalaiset pitivät tätä oikeutettuna. Pakanoille piti viedä sivistystä ja tiedon valoa. Siinä kiireessä ei haitannut mitään, että kohdekansalla saattoi olla tuhansia vuosia vanha oma kulttuuri ja parempi sivistystaso kuin maahan tunkeutujilla. Erimielisyyksien ilmetessä oikeassa oli aina eurooppalainen, koska hänellä oli tuliaseet ja tappavimmat kulkutaudit.

Vasta 1900 –luvun loppupuolella tällainen toimintatapa kyseenalaistettiin ja  ruvettiin puhumaan kansojen oikeudesta omaan elämäänsä.

Tässä joukossa Thaimaa on poikkeuksellinen kansakunta naapurimaihinsa verrattuna. Se ei ole kokenut miehittäjän mahtia vuosisatoihin ja maa on pystynyt luovimaan suurvaltakiistoissa taidokkaasti esimerkiksi toisen maailmansodan aikana. Omaleimainen ja rikas kulttuuri on saanut kehittyä ilman länsimaista hössötystä tai päälle päsmäämistä. Tulokset voimme nähdä jokapäiväisessä elämässä: historiastaan ylpeä kansakunta, joka rakastaa perinteitään ja kuningastaan, nauttii omasta kulttuuristaan ja elää omilla ehdoillaan. Suhteet läntiseen maailmaan ovat kunnossa ilman numeron tekemistä siitä tai jatkuvaa vakuuttelua ystävyydestä. Länsimaita ei kaivata kertomaan, miten kansakunnan tulisi elää mutta kauppakumppanit ovat aina tervetulleita – tulkoot miltä suunnalta tahansa. Omaa näkökulmaa tai asennemaailmaa ei tuputeta kenellekään.

Samaan aikaan länsimaat ovat ruvenneet kantamaan huolta entisten alusmaidensa elämänmenosta. Sekä itsekkään taloudellisista syistä että parantuneen tiedonvälityksen takia. Sekaannumme asioihin, jotka ovat kaukana kotomaasta.

Uutiset kertovat meille heimosodista Afrikassa ja Lähi-Idässä, pienten kansojen itsenäisyyspyrkimyksistä ja erilaisista kapinaliikkeistä niin sanottua laillista hallitusta vastaan eri puolilla maailmaa. Toimittajat päivittelevät kriisialueella suorassa uutislähetyksessä ja hallitukset pohtivat, kuinka suuri YK -joukko tarvitaan rauhoittamaan tilanne. Vanhoilla siirtomaaisännillä on huoli jostain, joka niille ei enää kuulu.

Eikö kapinoivia osapuolia voisi jättää tappelemaan viidakkoonsa aivan kuten ne ovat tehneet vuosituhansia ennen kuin eurooppalaiset rynnivät paikalle. Tai fundamenti-islamistit räjäyttelemään toisiaan pitkin Lähi-Itää. Miksi me eriuskoiset eurooppalaiset kannamme huolta siitä, miten Ahmedilla menee Algeriassa tai kikujulla Keniassa? Olemme yrittäneet turhaan länsimaistaa useita kansakuntia, joita ei pätkääkään kiinnosta meikäläinen elämänmeno ja meininki. Ne toimivat juuri siten kuin ne ovat toimineet viimeisimmät muutama tuhat vuotta. Esimerkiksi islamiin, joka on hengeltään keskiaikaista, meidän demokratiakäsityksemme ei mahdu millään. Se on vain totuus joka pitää  myöntää.

Vaikka tekniikka ja tiedonvälitys ovat kehittyneet,  monen kaukaisen maan asennemaailma on omalla vanhalla tolallaan. Miksi meidän pitäisi ottaa pulttia tästä? Antaa heidän selvitellä välejään ja keskinäistä paremmuuttaan ilman euroopplaista tai amerikkalaista sekaantumista. Jos heidän kulttuuriinsa kuuluu jokin muu malli kuin länsimainen demokratia, niin antaa palaa. Eläkööt sen mukaan. Kunhan pysyvät omassa pilttuussaan eivätkä tule tyrkyttämään sitä aseiden avulla meille.260413

Pankkia pakoon

Istuimme iltaa thaimaalaisen ystäni kanssa ja jossain vaiheessa puhe kääntyi rahaan ja pankkeihin sekä niiden toimintaan. Ystäväni kysyi, olenko ollut tyytyväinen paikallisen vihreän värisen pankin toimintaan. Kerroin, että olen saanut hyvää palvelua ja kaikki asiat ovat sujuneet juohevasti ja mutkattomasti. Tässä vaiheessa minun oli pakko kertoa eroista suomalaisen ja paikallisen pankin välillä. Aivan ensimmäinen havaintoni Hua Hinissa oli aikanaa se, että pankissa oli virkailijoita riittävästi, eikä palvelua tarvinnut odottaa tolkuttomasti. Homma toimi! Ystäväni ei ollut uskoa korviaan kun kerroin hänelle, että kotikylässäni Suomessa toimiva kansainvälisen pankin konttori ei käsittele laisinkaan rahaa. Tilanne on siis sama jos Takiapissa sijaitseva sea-food ravintola kertoisi asiakkailleen, että siellä ei tarjoilla laisinkaan ruokaa! Ruokalistoja voisi kyllä lukea ja keskustella ruuanlaitosta mutta mitään ei voisi tilata. Jouduin vakuuttelemaan ystävälleni, että en laske leikkiä tai puhu palturia vaan totisinta totta suomalaisesta pankkipalvelusta maaseudulla vuonna 2013 meidän ajanlaskuamme. Näin pitkälle on tultu kun kustannuksia säästetään ja asiakaspalvelusta ei välitetä vähääkään. Yhtä lailla hämmästynyt thaimaalainen kaverini oli kun kerroin, että meillä koto Suomessa voi seinästä ottaa rahaa mutta sitä ei voi tallettaa automaattiin kuten Hua Hinissa. Pankkikirjan päivityslaitteita taas suomalaiset eivät tunne, koska pankkikirjat ovat suurelta osin historiaa. Ystävä nyökytteli päätään mietteliäänä. Sain hänet hymyilemään leveästi kun vertasin nettipankin käyttöä kahden maan välillä. Siinä missä suomalaiset pankit lähettävät salasanalistoja paperisina asiakkailleen, thaimaalainen pankki hoitaa asian mobiilisti puhelimeen tulevilla salasanoilla. Nopeasti ja tehokkaasti silloin kun tilisiirtoja tai muita varmennusta vaativia tapahtumia tehdään.

Ystäväni meinasi nielaista tarjoamani kahvin henkeensä kun kerroin hänelle ikään kuin viimeisenä niittinä esimerkin kotikyläni toisen – kilpailevan pankin – toiminnasta asiakkaan etujen ja tuottojen valvojana. Osallistuin kesällä 2006 kyseisen pankin järjestämään asiakastilaisuuteen kauniina kesäpäivänä kylämme torilla. Kahvi- ja grillimakkaratarjoilun lisäksi esiteltiin pankin tarjoamia erilaisia sijoitusmahdollisuuksia ja samalla tietysti kalasteltiin uusia asiakkaita. Tilaisuudessa oli myös arpajaiset, joihin voi osallistua jätttämällä yhteystietonsa lappusella laatikkoon. Palkintona oli 50 euron arvoinen rahastosijoitus kyseisessä pankissa. Miten ollakaan, voitin tämän palkinnon ja siitä tiedon saatuani marssin pankin konttoriin noutamaan voittoani. No, kuten säännöissä oli kerrottu, voitto piti jättää pankin konttoriin avattavalle tilille ja edelleen sijoittaa pomminvarmaan rahastoon. Siitä sitten tuottoa rupeaisi repeämään! Samalla virkailija yritti saada minusta uuden asiakkaan mutta kerroin pysytteleväni vanhan tutun pankin liekanarussa. Aikaa kului ja olin jo unohtanut koko sijoitukseni, kunnes tämän vuoden alkupuoliskolla järjestelin vähäisiä raha-asioitani Suomessa. Silloin törmäsin tekemääni rahastosijoitukseen ja pyysin, että tili lopetetaan ja summa siirrettäisiin ”oman” pankkini tilille. Virkailija tutki tilannetta ja sanoi hieman nolona, että tekemäni 50 euron sijoitus on vajaan seitsemän vuoden jälkeen hieman miinuksella. Totesin, että hyvinpä on tuottoa hoidettu mutta siitä huolimatta pannaan pennit jonoon ja lopetetaan tili. Virkailija näpytteli konettaan ja sanoi, että hän joutuu veloittamaan lisäksi 8 euron siirtomaksun mutta minulle jäisi sentään hieman yli 40 euroa. Päästyäni kertomuksen tähän kohtaan thaimaalainen ystäväni pärski kahvin kanssa ja sai tuskin naurultaan sanotuksi,

–          Ajattele jos olisit antanut kaikki rahasi niiden hoitoon, niin sinulta olisi viety leijonan osa. Millaisia teidän suomalaiset pankkinne oikein ovat? Nehän toimivat kuin rikolliset, ilman mitään vastuuta!

Mitäpä siihen olisi voinut lisätä. Kun ei niitä pakoonkaan pääse. Takana ovat ajat, jolloin pelattiin reilusti vain käteisellä ja jokainen tiesi, paljonko ansaitsi. Silloin tilipussi iskettiin kouraan perjantaina iltapäivällä. Ilman palvelumaksua.120413

Taistojen tielle 

Suomea ja Thaimaata yhdistää monta tekijää, joista yksi on olut. Se vaahtoaa tasaisesti kummassakin maassa hieman eri merkkisiin tölkkeihin ja pulloihin pakattuna.  Siinä missä gekko on suosittu kotielän Thaimaassa, olutmäyräkoira on noussut Suomen suosituimmaksi eläimeksi. Samalla yleisin kotimaan luontoääni kesäaikaan on vaimea ”tsuhh” kun tölkki tai pullo avataan. Me olemme luonto- ja eläinrakas kansakunta, ilman muuta.

Näissä kahdessa maassa asiat oluen ympärillä lainehtivat tasaisen ruskeana virtana ilman suuria tunnekuohuja tai intohimon pärskeitä. Niin kauan kuin hinta ja laatu ovat kohdallaan ja marketissa riittää tavaraa, ostajat hyrisevät tyytyväisenä ja pyyhkivät vaahtoa viiksistään hyväntahtoisesti virnistäen.

Thaimaassa asiat ovat hyvin mutta nyt on syrjäisen lintukotomme Suomen taivaalle noussut uhkaava musta pilvi, joka ei lupaa hyvää oluen tulevaisuudelle. Pari suurta eurooppalaista panimoa on jakanut mantereen markkinat keskenään periaatteella ”ota sinä tuo maa, niin minä otan tuon toisen; sitten voimme tehdä mitä huvittaa”. Tässä on jotain tuttua. Mieleen tulevat tapahtumat yli seitsemän vuosikymmenen takaa kun maailman johtomiehet jakoivat Euroopan maita etupiireihinsä. Silloin siitä ei seurannut mitään hyvää Suomelle ja epäilys on suuri, voiko tästä olutpiirijaosta myöskään syntyä muuta kuin harmeja. Joudummeko me taas puolustamaan köyhää maatamme vihamielistä valloittajaa vastaan huonosti varustautuneina. Millaisia ovat taistelut ja minkälaisissa olosuhteissa ne käydään. Talvisodassa valtio pystyi antamaan  taistelijoilleen vain kokardin, jonkinlaisen torrakon ja muutaman polttopullon. Niillä sitten piti tapella ylivoimaista vihollista vastaan. Olutsodan syttyessä saman tasoinen varustus kyllä syntyy helposti: korkista saa kokardin hyvin pienellä vaivalla ja polttopullojen raaka-ainetta syntyy mäyräkoirakaupalla tarpeen mukaan.

Toisaalta nykyajan sodankäynnissä käytetään hienostuneempia menetelmiä, joihin pitää myös varustautua. Vihollinen on niin ovela, että se käyttää ennen varsinaisia taisteluita soluttautujia ja uusia koukkausmenetelmiä. Esimerkkinä tästä voisi olla ulkomaalaisten omistama panimo, jonka ennakkosabotaasina kansa opetetaan juomaan heidän laihanmakuista laageriaan. Kunnollista hintakilpailua ei päästetä syntymään vaan kuluttajilta nyhdetään salakavalasti rahat vuosien aikana. Eikä tämäkään vielä riitä. Olutsodassa kantavierrettä voidaan muuttaa tai ruvetaan pakkaamaan tuote pelkästään muovipulloihin. Se saa aikaan suurta epäjärjestystä puolustajien riveissä. Salakavalimpana iskuna juomajoukkojemme selustaan alkoholiprosentti pudotetaan ruotsalaiselle tasolle.  Temppu on niin raju ja  yllättävä, että sen torjumiseen tarvitaan uusi Tali-Ihantalan ihme. Tullaankohan se muistamaan Kerava-Lahti linjan prosenttitaisteluna?

Hädän hetkellä suomalaisen tulee olla valmis puolustamaan omaa oluttaan ja jokaisen perheen odotetaan osoittavan uhrinsa yhteiselle asialle. Isät ja pojat astuvat rintarinnan tuimimpaan taistoon valmiina antamaan kaikkensa lähibaarin tiskillä kunnon oluen puolesta.

Koska Suomessa myös naiset voivat suorittaa asevelvollisuutensa, saamme tiukan paikan tullen heitettyä tuleen äkäisen naisprikaatin, joka näyttää mallia olutsodassa. On siinä vihollisella ihmettelemistä kun tällainen porukka lähtee rynnäkköön tuopit tanassa ja vyöryttää vihollisen olutkoriasemat maan tasalle. Rähinän jälkeen etunenässä rynnäköinyt naissoturi kävellä reuhkaisee rouva vänrikin luokse, sihauttaa hampaillaan auki pullon suomalaista olutta ja sanoo:

– Kuule sie vänskä, mis sie tarviit hyyvvää olutta. Täs siul on sellasta.280313

Vauvat vaihdossa

Viime viikolla oli aamun lehdissä juttu siitä, miten vauvat olivat vaihtuneet Jyväskylän keskussairaalassa. Parin päivän jälkeen asian laita oli huomattu ja lapsonen palautettu alkuperäisille vanhemmilleen. Tämä panee miettimään! Jospa aikaa olisi kulunut vaikka pari viikkoa, ennen kuin olisi ryhdytty epäilemään. Kun vauvat ovat viikon tai parin ikäisiä, ne suurimmaksi osaksi muistuttavat aika paljon toisiaan. Tyttövauva on tyttövauvan näköinen ja poikavauvat vastaavasti omansa. Ennen vanhaan oli tapana sanoa, että jos lapsi oli isänsä näköinen, kyse oli perintötekijöistä. Jos hän oli talonmiehen näköinen, kyse oli ympäristötekijöistä. Kuka siis huomaa kahden viikon jälkeen, että herranen aika, eihän tämä olekaan

meidän Jimi-Oskari, tämähän on ihan joku toinen. Mutta kuka? Mistä lähdetään etsimään omaa lasta tämän tilalle? Tutuille voi soitella ja kysyä, onko kenelläkään tietoa meidän mukavasta vauvasta mutta keino lienee melko epävarma. On myös aika hankalaa kulkea ovelta ovelle, soittaa kelloa ja kysellä: ”Anteeksi, mutta ei meidän Tiina-Lottaa täällä ole näkynyt? Jaa ei vai? No, täytyy sitten jatkaa kierrosta. Kiitos vaan”. Tällainen kyselykierros tuntuu erittäin turhauttavalta.

Lopulta pitänee rohkeasti vain ajaa synnytyssairaalaan ja sanoa, että ei tämä ripuloiva ja kiljuva koliikkikakara voi olla meidän. Sitä paitsi sillä on kierot silmätkin. Ja huomata, että samalla asialla on kymmenkunta muutakin vanhempaa, jotka ovat tulleet vaihtamaan lapsiaan. Kukaan ei ole tyytyväinen omaansa. Miten siinä tilanteessa menetellään?

Ruvetaanko siinä vaihtamaan nyyttejä keskenään niin kauan, että jokainen pari saa mieleisensä?

Mitä sitten tehdään kun melkein kaikki vauvat on vaihdettu mutta yksi ei kelpaa kenellekään. Se kaikkein eniten kiljuva ja pahimmalta haiseva. Mihinkäs tällainen ylimääräinen laitetaan? Vähän niin kuin Musta-Pekka korttipelissä. Eihän sitä voi sairaalaankaan palauttaa, koska ei se itse ole sinne tullut. Miten vauvoja voi kierrättää tyylikkäästi? Yksi keino voisi olla järjestää vauvanvaihtokestejä tupperwaren tapaan. Kaikki halukkaat äidit olisivat tervetulleita esittelemään omaansa ja katsastamaan uutta ja parempaa vauvaa. Siinä kahvin ja yleisen seurustelun merkeissä vaihto saattaisi onnistua kivuttomasti.

Toinen vaihtoehto olisi laittaa sanomalehteen ilmoitus ”Vaihtovauvat”-palstalle. Esimerkiksi näin: Vähän käytetty vauva, kuin uusi, vuosimallia -13. Ollut vain esittelykäytössä. Pinta lähes virheetön, helmoissa silloin tällöin vähän ruostetta. Hyvät vanhemmat vaikkei huoltokirjaa olekaan. Todella vähäruokainen ja päästöt selvästi alle suositusten vaikka perä falskaa toisinaan. Käteisostajalle vuoden vaipat kaupan päälle. Ei jobbareille!

Kyllä herää hirveästi mieleen erilaisia kysymyksiä kun vauvojen vaihtumisista lukee. Ja se kaikkein suurin kysymys: en kai minä vain ole juuri sellainen Musta-Pekka, joka ei muille kelvannut.

Nykyiset vanhemmat ottivat säälistä.

Kuka tuntee

Suomen kieleen on ilmestynyt aivan uusi kutsumanimikulttuuri iltapäivälehtien ja osittain aikakausilehtienkin ansiosta. Ennen vanhaan ihmisen saattoi tunnistaa hänen omalla nimellään kuten Kalle Tappinen, Ville Pölhö tai Liisa Lörtsö-Köhtölä. Oli etunimi ja sukunimi, joista valittiin toinen tai molemmat, riippuen puhuttelutilanteesta ja siitä, kuinka hyvin kyseinen henkilö tunnettiin. Saattoi sinutella tai teititellä tarpeen mukaan. Puhuttelu oli yksinkertaisen helppoa ja loogista.

Mutta näin ei ole enää asianlaita. Nyt puhutaan Maajussille – morsian –Tiinasta, BB-Ristosta, Idols- Arista, Sinkku-Laurista, Kohu-Susannasta tai Apulannan Tonista.

Maalla asuvana ja muutenkin rajoitetun informaation lähteillä asuvana mietin jossakin vaiheessa pitkään, että miten elämässään pärjää ihminen, joka on saanut sukunimekseen Maajussillemorsian. Voisi kuvitella, että tällaisesta nimestä on hankaluuksia kenelle vain, esimerkiksi miespuoliselle henkilölle. Jos olisin Väinö Maajussillemorsian, se saattaisi viedä kuulijan ajatukset seksuaalisesta suuntautuneisuudestani aivan hakoteille. Edellyttäen tietysti, että olisin tavallinen heteromies.

Onneksi sitten lähipiiri opasti, että kyse ei ollutkaan tavallisesta sukunimestä vaan TV –ohjelmasta.

TV-ohjelmasta! Millä oikeudella lööpintekijät kuvittelevat, että kaikki suomalaiset seuraavat typerää, alentavaa tai tirkistelevää ohjelmaa? Mistä syntyy se oletus, että meidän kaikkien on tiedettävä ja tunnettava etunimeltä jossain TV-ohjelmassa esiintynyt luuseri? Tyyppi, jonka suurin saavutus elämässään on pääsy realitysarjaan hölmöilemään selvin päin tai pienessä siiderissä. Mitä sitten jos minulla ei ole televisiota. Tai jos haluan katsoa töllöstä ainoastaan ykkösen uutiset ja pikkukakkosen. Miksi minun pitäisi tuntea itseään väkisin julkisuuteen työntävät pösilöt? Siis jos lööpissä lukee, että ”Sika-Timo etuili kassajonossa” mitä ja kenestä sen pitäisi minulle kertoa. Eipä taida vähempää voida kiinnostaa!

Tällaisia tyyppejä mahtuu viisitoista tusinaan ja heitä tulee ja menee sen mukaan, mitä ohjelmien ja lehtien myyntiosastot päättävät. Reppanajulkkis palvelee vain rahaa, eikä välttämättä edes itse huomaa sitä.

Vanhoina hyvinä aikoina Suomessa tällaisia kutsumanimiä käytettiin ainoastaan silloin kun henkilö oli TODELLA poikkeuksellisen kuuluisa.  Silloin ei jäänyt epäselväksi, mistä ja kenestä oli kysymys. Tyypit jäivät historiaan. Ja historia opetti. Jokainen tiesi, kuka oli Iso-Antti tai Auervaara, Urkki tai kissapari Miska ja Rontti. Yhtä lailla tunnettiin Tauno ja Ansa tai Tabe.

Teot puhuivat puolestaan enemmän kuin pelkät nimet. Nykyisin kun tiedonvälitys on järkyttävän nopeaa, eivät edes teot riitä historiaan jäämiseen. Saamme informaatiota ympäri maailmaa läpi vuorokauden aivan ähkyyn asti. Kaikkea ei pysty edes sulattamaan saati muistamaan. Vai luuletteko, että sadan vuoden kuluttua kansa hymyilee tietäväisenä kun puheeksi tulee Optio-Mikael, Fifty-Sixty-Matti tai Bussiin-paskova päätoimittaja. Entä herättäisikö tuntemuksen pilkkeen silmään Silikoni-Tuksu, Geishapallo-Anu tai poliittisen ikiliikkujan keksinyt Vaalivilppi-Vladimir? Tuskinpa mutta…

Ai pahus – nyt taisi mennä ulkopolitiikan puolelle ja siitä aiheesta on syytä pitää suuta soukemmalla. Sen ainakin historia on meille opettanut.010313

 Koira venyttää vieteriä

Koiranomistajat puhua meuhkaavat usein siitä, miten ”meidän Moppea pitää ulkoiluttaa pari kertaa päivässä” tai ”kyllä meidän koiraa sitten pitää viedä lenkille niin valtavasti”. Omistaja siis tekee suuren numeron mukamas vaivannäöstä, joka koiran ulkoiluttamisesta aiheutuu.

Mutta onko sitä koskaan tutkittu, että asianlaita on todella näin? Mistä me tiedämme, että koira tykkää lähteä lenkille kaatosateeseen tai tulipalopakkaseen? Entä jos se haluaisikin jäädä takan viereen makoilemaan ja kääntämään kylkeä kaikessa rauhassa. Lepäillä kiireettömänä omissa oloissaan ja viettää leppoisaa koiran siestaa.

Asetutaanpa hetkeksi koiran nahkoihin ja mietitään, mitä Mustin mielessä liikkuu aikaisin aamulla ennen kuin omistaja kohkaa lenkille lähdöstä.

Koira heräilee kaikessa rauhassa ja tutkailee perheen tilannetta ja sekasortoisia aamutoimia. Nämähän se on nähnyt jo lukemattomia kertoja. Se katselee kyllästymiseen asti kakaroiden kiukuttelua kouluunlähdön kanssa, ihmettelee emännän meikkirituaaleja ja odottaa alistuneena hetkeä, jolloin sen pitää viedä isäntä joka-aamuiselle kävelylle. Fiksuna eläimenä koira tietää, että huushollin isäntä on vietävä pienelle lenkille aamuin ja illoin. Koska kaveri ei siihen oma-aloitteisesti pysty, on koira päättänyt uhrautua ja kävelyttää hemmon lähikortteleiden sokkeloissa ja määrätyissä puistoissa. Tietysti eläin mieluimmin lepäilisi lämpimän takan edustalla senkin ajan, mutta mitäpä sitä ei perhettään rakastava eläin tekisi ihmisen eteen.

Perheen aamuhässäkän ollessa pahimmillaan, koira nousee takan edustalta, venyttelee hetken ja katsoo sitten isäntää sillä silmällä, että lähes nyt äijä siitä tallaamaan, niin saadaan tämäkin homma alta pois. Kiltisti isäntä ottaa talutushihnan käteensä ja lähtee seuraamaan koiraa. Koira tietää, että ilman hihnaa isäntä voisi joutua vaikka millaisiin vaikeuksiin, eksyä esimerkiksi tai jäädä norkoilemaan puistoon ja myöhästyä töistään. Rauhallisesti koira taluttaa isäntäänsä, valitsee turvalliset reitit, välttelee kuralätäköitä tai jäisiä kohtia talvella. Se miettii mielessään, että kyllä on pieni eläin pantu paljon vartijaksi kun tuollaisen heikkojalkaisen äijänkörilään pitää ehjänä liukkailla keleillä. Toisaalta samalla kun isännän ulkoiluttaa, koira lukee itselleen jätetyt hajuviestit ja tirauttaa itsekin pari meseä tutuille. Koiran mielestä tällainen on hyötyliikuntaa. Lihavan äijän kävelyttämisen voi hienosti yhdistää omien bisnesten hoitoon. Koira tietää myös, että aina kun vastaan kävelee samanlainen parivaljakko, on syytä pysähtyä. Ihmisten pitää saada vaihtaa kuulumisia seisoessaan koirahihnan päässä. Kumpikin taluttava koira istuu maassa ja laskee minuutteja mielessään. Kuinka kauan vielä voisi antaa aikaa tyhjänpäiväiselle löpinälle, jota koiranomistajat keskenään käyvät. Lopulta Mustin mitta täyttyy ja se nykäisee käskevästi hihnaa. Lähetäänpäs ukko liikkeelle, ettet vilustu siinä seisoessasi. Sitäpaitsi tässä on vielä muutama kortteli kiertämättä.

Puolen tunnin jälkeen koira vilkaisee isäntää ja toteaa, että nyt se puuskuttaa jo siihen malliin, että eiköhän lähdetä kotia kohti. Kyllä fiksu koira tietää, kuinka pitkälle kaverin vieteriä voi venyttää ilman infarktiriskiä.

Kotiin päästyään koira vetäytyy matolleen takan vierelle ja valvoo, että perheenjäsenet lähtevät talosta kouluun ja töihin. Ulko-oven pamahdettua viimeisen kerran kiinni, se kuuntelee mielissään taloon levinnyttä hiljaisuutta ja rauhaa. Se käännähtää kyljelleen ja huokaa tyytyväisenä. Kyllä yhden miehenkörilään kävelyttämiseen aamunlenkillä kannattaa uhrautua kun palkintona on päivän mittainen rauha ja hiljaisuus.

Karhu naapurina

Olemme joskus aikaisemmin tarkastelleet suomalaista tyhmyyttä näissä jutuissa, eikä taso parane, elleivät valtakunnalliset uutiset vaihdu parempiin. Vai mitä pitäisi ajatella tapauksesta, jota uutisoitiin laajalti tammikuun lopulla. Kaksi miestä joutui metsästysmatkallaan talviuniltaan heränneen karhun hyökkäyksen kohteeksi. Toinen herroista rojautti päällekäyneen nallen hengiltä ja sai palkaksi – ei hengenpelastusmitalia vaan rikossyytteen metsästysrikoksesta. Siis siitä, että puolusti omaa ja kaverinsa henkeä. Näin älytöntä lainkäyttöä voi tapahtua vain Suomessa. Jos karhut katsovat iltauutisia tai lukevat lehtiä, mahtaa niissä porukoissa nauru maittaa!

Vastuuntuntevina kolumnisteina halusimme selvittää, miten jatkossa pitää toimia, ettei suotta joutuisi raastupaan metsäreissullaan. Tavoitimme yhdistetyn Karhuasiain neuvottelukunnan ja rikosta seuraavan viraston viestintävastaavan, dosentti  Otso P. Puremajäljen. Dosentti Puremajälki totesi seuraavaa:

– Ihan ensiksi pitää miettiä, onko sinne metsään pakko mennä. Hyvin valaistut kylänraitit ja lenkkipolut taajamien tuntumassa riittävät mielestämme hyvin ulkoiluun. Kannaltamme jokamiehen oikeus on kiusallinen, sillä sen vuoksi emme voi sakottaa tarpeettomasta metsässä kuljeskelusta. Toisekseen, olisi hyvä jos ihmisillä olisi mielessä seuraavat, aidot suomalaiset keinot, kun talviuniltaan heränneen karhun kohtaa. Näitä kun käyttää, ei rapasahda sakkoja, eikä tule syytettä.

1. Säilytä malttisi ja juttele karhulle rauhallisesti. Jos se puree päästäsi sillä tavoin, että  et pysty puhumaan, käytä viittomakieltä. Sitä opetetaan vuosittain monissa Kansalaisopistoissa ympäri Suomea.

2. Vältä voimakeinoja ja pyri rauhalliseen ratkaisuun. Irrota karhun leuat jalastasi ja sano topakan moittivaan sävyyn: – So, so poika! Jos se ei auta, käytä leukojen avaamiseen puukeppiä, aseen tukkiosaa tai muuta käsillä olevaa esinettä. Niitähän löytyy metsästä todella runsaasti.

3. Yritä rakentaa luottamus eläimen ja itsesi välille. Kerro karhulle, että ymmärrät äkkiherätyksestä syntyneen ärtymyksen mutta aggressiivinen käytös ei auta tilanteen rauhanomaisessa ratkaisussa. Kerro esimerkkejä vaikka työmarkkinaneuvotteluista, joissa on saavutettu puhumalla tuloksia väkivällan sijasta. Lakkoja ei ehkä kannata ottaa esille. Syventääksesi juuri virinnyttä suhdettanne, ehdota vaikka paria huurteista kirkonkylän pubissa nyt kun kerran karhu on jo hereillä.

4. Jos eläin on onnistunut rouhaisemaan vaikka toisen jalkaterän irti, tee kiristysside esimerkiksi aseen kantohihnasta. Esitä vaativalla äänensävyllä, että karhu palauttaa jalassasi olleen lapikkaan, jota se vielä pureskelee. Jalkineella voi kuitenkin vielä olla jotain käyttöä kotona.

5. Jos kaikesta rauhallisuudestasi ja vakuuttavuudestasi huolimatta karhu änkeää päälle, heitä viimeinen rauhanomainen pelote kehään. Kerro karhulle, että jos se ei heti peräänny, ilmoitat sen osallistujaksi Big Brother taloon. Siellä ei yölläkään ole sen siunaamaa rauhaa vaan kamerat valvovat sängyssä tapahtuvaa toimintaa herkeämättä. Siitä on rauhallinen talviuni kaukana. Tämä yleensä tepsii, vai onko kukaan nähnyt karhua kyseisessä ohjelmassa.

6. Kun saat eläimen vetäytymään, poistu tilanteesta rauhallisesti ja arvokkaasti. Koska suomalainen haluaa tietää, mitä karhu hänestä ajattelee, tämä on ainoa tapa säilyttää kunnioitus ja kasvot karhun silmissä.

Näitä ohjeita voi kokeilla kun seuraavan kerran kohtaat talviuniltaan heränneen karhun metsässä. Lopuksi dosentti Puremajälki totesi, että positiivisinta asiassa on se, että jos keinot eivät tepsi, ei perikunta ainakaan joudu maksamaan vainajalle kuuluvia sakkoja karhun ampumisesta. Onhan Suomen lain kirjainta yritetty kunnioittaa oman henkensä kaupalla.080213

 

Hyvää uskoa ja Thaimaata

Pakkasen pureskelema viluinen suomalainen miettii toisinaan seisoessaan lumihangessa, että miksi jonkun kansakunnan pitää kärsiä kylmyydestä kun toiset saavat nauttia jatkuvasta lämmöstä. Se tuntuu jotensakin epäoikeudenmukaiselta ja väärältä. Miksi pitää asua näin pohjoisilla leveysasteilla. Kansakuntien alkuhistoriaa tutkineet ovat tulleet siihen tulokseen, että suomalaisten virhe sattui heti alkumetreillä. Lähes kaikille kansakunnille oli osoitettu asuinpaikkoja eri puolilta palloa kun suomalaiset vasta ilmaantuivat  ihmettelemään tapahtumaa. Esimerkiksi thaimaalaiset olivat valintansa jo tehneet  kun suomalaisugrilaiset käppäilivät paikalle. Leveästi hymyillen ja silmät kirkkaina thaimaalaiset kertoivat, että juna on jo täynnä. Ei mahdu kyytiin enää ketään. Sinisilmäisen luottavaiset ja naiivit suomalaiset uskoivat kun kerran näin sanottiin, nostivat tuohikontit pykälään ja lähtivät tallaamaan kohti pohjoista. Ja loput me sitten tiedämmekin omakohtaisesti. Valitettavasti.

Vuosituhansia myöhemmin suomalainen hyväuskoisuus oli jälleen testattavana kun härmän jannet ryhtyivät rakenuttamaan taloja Thaimaan auringon alle. Paikallinen välittäjä puhui uskottavasti, rakentaja hymyili vieressä ja nyökytteli luottamusta herättävästi. Puutteellisella kielitaidollaan suomalainen ei ymmärtänyt aivan kaikkea, mitä sanottiin mutta totesi, että kai ne tietää mitä puhuu. Ja rahaa nimittäin on. Aikaa myöten talo nousi, piha laitettiin ja uima-allas sekä mukava pikku puutarha. Rahaa tosin paloi aiottua enemmän kun tämä tai tuo yksityiskohta ei ollutkaan alkuperäisessä suunnitelmassa. Myös rakennusaikaiset viivästykset lisäsivät hintaa aika lailla. Härmän mies kaivoi kuvetta tarvittaessa, ihmetteli menoa mutta halusi, että talo valmistuu ja muija pääsee viimeinkin altaalle loikomaan. Lopulta muuttopäivä koitti ja asuminen auringon alla pääsi vauhtiin. Kului vuosi tai pari ja sitten rupesi kuulumaan merkillisiä viestejä siitä, että  kenen talossa sitä oikein asutaan. Paperisota ja sen valvonta oli jossain välissä pettänyt pahan kerran. Omaksi luultu talo ei ollutkaan paikallisen lain silmissä oma. Ja taas joutui suomipoika kaivamaan kuvetta, tällä kertaa lakiasiaintoimistossa. Suomalainen hyväuskoisuus tuli taas maksamaan – tällä kertaa selvää setelirahaa.

Kun vertaa thaimaalaista ja suomalaista, eroja löytyy esimerkiksi geneettisistä tekijöistä. Ne vaikuttavat ulkoiseen habitukseen ja käytökseen. Ihon väri tai yksilön koko ovat tällaisia erottavia asioita. Löytyy toki samankaltaisuuksiakin: persjalkaisia tallaajia löytyy molemmista leireistä. On sitten genetiikkaa tai ei, työmoraalissa on myös tiettyjä eroja. Moni thaimaalainen tekee työtä seitsemän päivää viikossa, eikä osaa edes valittaa. Mutta kun hän heittää vapaalle, työkintaat putoavat totaalisesti vaikka pidemmäksi aikaa. Ei tarvitse miettiä verojen maksua, koska suurinta osaa kansasta ei edes verotaulukon alaraja koske. Myöskään asunnon lämmityskustannukset eivät paina päälle. Suomalainen puurtaa räntäsateessa niska kyyryssä ja uhmakkaassa etukenossa päivästä toiseen. On pakko tehdä, koska asuntolainan antanut pankki on käsi ojossa. Samoin lähikaupan kauppias haluaa oman siivunsa ja valtion omistama energiafirma kurittaa parhaansa mukaan. Pakkasessa kun ei ole muita vaihtoehtoja jos aikoo selvitä hengissä. Thaimaalainen asuu kevytrakenteisessa talossa ja nukkuu ohuella patjalla eikä välitä huonekaluista. Suomalainen tarvitsee senkkiä lipaston viereen ja hästensinsä tuplajousituksella. Ajatus siirtyy helposti tässä kohtaa suvun jatkamiseen ja siihen, millaisia tuloksia saavutetaan erilaisilla polstereilla. Syntyykö  kaukana Pohjolan pehmeällä patjalla tehtyinä hyväuskoisia höynäytettäviä, jotka antavat jatkuvasti jullitta itseään Kaukoidän auringon alla. Kun kuuntelee tarinoita suomalaisista uroista ja thaineidoista, ei voi välttyä tältä ajatukselta. Sama tarina toistuu lievillä variaatioilla.

Mies on maksanut thaimamman keittiön lattia- ja kattoremontin siellä pohjoisessa osassa maata, papan mopon ja morsiamen sisarusten koulutuksen. Kun raha käy vähiin neidon rakkaus viilenee merkittävästi, suomalaisen talvipäivän lämpötiloihin. Tyttö pakkaa kassinsa ja ottaa bussin Pattajalle. Urho ihmettelee tukka sekaisin terassillaan, että mitenkäs tässä näin kävi. Kysehän oli aidosta rakkaudesta.

Jos olisi aikakone, voisi palata siihen tilanteeseen, jossa suomalaiset höynäytettiin lähtemään pohjoiseen.  Saisi miettiä miten ja missä kansakunnan jatko olisi sujunut. Kun joku rohkea rohdinpaitainen suomalainen olisi astunut esiin joukosta, korjannut patalakkinsa asentoa ja sanonut thaimaalaisille:

–          Em mää kyllä tommosta usko, että juna täynnä olis. Mää meen kysyy konnarilta.010213

Tietopirut

Jokainen tietokonetta käyttänyt tunnistaa sen voimattoman raivon ja tuskan kun kone päättää ruveta kiukuttelemaan. Ohjelma jumittuu huippuhitaaksi tai se kaatuu, ruutu jymähtää paikoilleen kuin jäätyneenä, eikä mikään komento saa sitä muuttumaan. Toisinaan kone ei aukaise ensimmäistäkään ohjelmaa tai se kieltäytyy printtaamasta yhtään mitään. Joskus laite kieltäytyy yhdistymästä verkkoon eikä maanitteluista huolimatta suostu yhteistyöhön. Lopputuloksena on käyttäjän tuskanhiki, kynsien purenta tai tukan raastaminen. Nyrkki kipeytyy kun raivostunut ja kiroileva ihminen hakkaa pöytää ja yrittää saada äksyilevän koneen toimimaan. Maallikot puhuvat usein ohjelmisto-ongelmista ja viruksista, jotka saattavat aiheuttaa tuskaisia hetkiä ihmisparalle. Saattaa olla näinkin mutta onko se koko totuus? Ohjelmistotalot suoltavat markkinoille toinen toistaan fiksumpia viruksentorjuntaohjelmia sekä palomuureja, joiden läpäisy tai ylittäminen on tavalliselle virukselle täysin tekemätön paikka. Virus nyykähtää tajuttomana maahan iskettyään päänsä toimivaan palomuuriin. Jäljelle jää sen jälkeen kysymys, mikä ihme sitten aiheuttaa nämä tietokoneongelmat. Suomalaiset syyttävät vaikeuksistaan usein byrokratiaa, verottajaa, ikävää työnantajaa, kateutta, ankeaa lapsuutta tai kesken jäänyttä rippikoulua. Thaimaassa syyttävä sormi kääntyy osoittamaan vaivalloista visajuoksua, korruptiota tai kaksoishinnoittelua. Mutta voisiko näistä mikään aiheuttaa tietokoneen käyttäjälle ongelmia. Tuskinpa siihen pystyisi edes pahin suomalainen byrokraatti tai thaimaalainen maahantuloviranomainen. On haettava syitä syvemmältä.

Löytyisikö vastaus vanhasta suomalaisesta tai thaimaalaisesta mytologiasta. Kuten tiedämme Thaimaan jokaisessa puussa elää henki tai useita henkiä, eivätkä ne kaikki suinkaan ole mitään äidinkultia luonteeltaan. Saattavat innostuessaan ruveta tosi ikäviksi ihmisille ja silloin on leikki kaukana. Samoin suomalainen muinaistarusto on täynnä iljetyksiä, joilla ihmisiä on peloiteltu vuosituhansia. Ajatellaanpa esimerkiksi Lempoa, Pirua tai Louhea. Eivät ole mitään kivoja ihmisen kavereita. Puhumattakaan Perkeleestä, Hiidestä tai Syöjättärestä. Kylmät väreet käyvät selässä jos tuollaisen kohtaisi pimeässä iltalenkillä tai missään muuallakaan.

Ja tässä kohdassa syttyy oivalluksen valo tietotekniikan käyttäjän lamppuun.

Palomuuri nitistää pahimmankin tietokoneviruksen mutta pirua ei tapa mikään. Ilmeisesti sekä Thaimaan että Suomen pahat henget ovat odottaneet vuosisatoja päästäkseen iskemään ihmisten kimppuun siirtymällä tietokoneisiin. Esimerkiksi kannettavassa tietokoneessa on lukemattomia hyviä piilopaikkoja, joissa piileksiä käyttäjän katseilta suojassa. Näppäimistön alle voi livahtaa tai luikahtaa koneeseen usb-portista. Kuvaruuden taakse mahtuu hoikka henki helpolla lymyämään siinä missä hieman pulskempi hakeutuu hiiren sisälle tai modeemiin. Ja kaikkein lihavin asettuu tietysti printteriin ja valmistautuu ilkeyksiin siellä. Käyttäjäparka on täysin tietämätön häntä uhkaavista ongelmista, eikä osaa edes epäillä koneeseensa asettunutta väkeä. Sitten eräänä päivänä henget panevat hösseliksi ja kone on tiltissä. Seurauksena on alussa kuvattu turhautuneisuus ja voimaton raivo. Siinä missä käyttäjä vääntelehtii tuskasta, henget hyppivät tasajalkaa ja tirskuvat pirullisesti. Ne taputtelevat karvaisia käsiään ja tekevät välillä rivoja eleitä sekä nauraa käkättävät likaisesti. Ne potkivat kuvaruutua ja saavat sen vilisemään samalla kun ne katkovat yhteyttä pois päältä ja takaisin päälle. Ja ovat vilpittömän vahingoniloisia.

Uupunut käyttäjä pohtii enää yhtä viimeistä asiaa.

Olisiko tietokoneen keksijä jättänyt koneen keksimättä, jos olisi ensin tutustunut suomalaiseen ja thaimaalaiseen pirumytologiaan? Vakaumuksellinen käyttäjäkommentti on: kyllä. Ja syvällä rintaäänellä.

Keksijä olisi todennäköisesti repinyt piirustukset palasiksi, vetänyt ne vessasta alas ja sanonut,

– Tähän ei koske itse pirukaan! 180113

Vallan kahvassa

Mainio markkinointimies ja radioääni Jaakko Salonoja kuvasi kerran tanssimista ”hyvän asian ympärillä pyörimiseksi”. Maailmanhistoriassa tämä hyvä asia on pyörittänyt vallan miehiä ja naisia vallan tavattomasti. Historia on täynnä esimerkkejä. Sitä on käytetty vaihtovaluuttana valtaistuinten ja valtioiden kaupankäynnissä, sillä on ostettu ja myyty kansakuntia, maita ja mantuja.

Valtaan on liittynyt seksi.

Tästäkö juontuu se, että valta yhä edelleen vetää puoleensa eri sukupuolta olevia. Kohteen ulkoinen olemus, ikä tai viisaus ei ole läheskään niin houkuttelevaa kuin valta ja asema. Muuten ei ole selitettävissä se, että esimerkiksi värittömät, iäkkäät, rupsahtaneet tai persoonattomat miespoliitikot vetävät puoleensa heitä nuorempia naisia kuin tuore hevosenläjä sittisontiaisia kesäisellä niityllä. Aivan samoin merkittävässä asemassa oleva keski-ikäinen naispuolinen henkilö löytää helposti nuorta miesseuraa, joka muuten kiertäisi kohteen kaukaa.

Kun historiassa hallitsijat – vaikkapa Antonius tai Kleopatra – halusivat ottaa kontaktia toisiinsa, pantiin asialle yleensä orja tai palvelija. Tämä välitti viestin yhteisestä uuniperunaillallisesta tai muusta mielenkiintoisesta – samalla asiallahan saattoi olla monta erilaista kiertoilmaisua. Saatuaan vastauksen palvelija palasi valtiaansa luokse ja välitti sen. Samoin ovat menetelleet vuosisatojen ajan muutkin merkkihenkilöt. Arkistoon tai kovalevylle ei jäänyt yhtään todistetta sovituista asioista.  Ei myöskään siitä, mitä myöhemmin sitten tapahtui. Salarakas ei rapistellut pergamenttia aktin jälkeen omassa kammiossaan eikä kuvannut tuntojaan jälkipolville. Koska kirjapainoa ei vielä oltu keksitty, yksikään kustantaja tai toimittaja ei väijynyt salarakkaan buduaarin lähistöllä mehevän tarinan toivossa. Elämä oli jotenkin yksinkertaisempaa!

Nykyajan nettichatti tai tekstiviestit voidaan jälkikäteen jäljittää ja julkaista, jolloin koko kansakunta tietää parissa vuorokaudessa, mitä vallankahvassa on puuhailtu ja kuka sitä on puristellut.  Puhumattakaan lehtien maksamista vihjepalkkioista, joilla ahneet sivulliset valjastetaan kameroimaan kännyköillä ja repostelemaan lemmenparin yhdessäoloa.

Antiikin Roomassa tärkeät viestit tatuoitiin orjan kaljuksi ajeltuun päänahkaan. Sitten tukan annettiin kasvaa normaalin pituiseksi, ennen kuin hänet lähetettiin viemään salaista viestiä. Orjan päästyä perille tukka ajettiin pois ja teksti luettiin. Turvallista ja yksinkertaista. Ainoa haitta oli tukan kasvamisen vaatima aika mutta ilmeisesti ennen vanhaan ei ollut niin kiire.

Tulee väistämättä mieleen, että mitä tapahtuisi jos tekstiviesteihin innostunut ministeri joutuisi käyttämään tällaista lähetysmuotoa. Ehtisikö lempi lauhtua ja viriiliys viiletä tukan kasvua odotellessa. Kyllä siinä kiimaisemmalle tulisi tukalat paikat: viehän kunnon kuontalon kasvattaminen hyvinkin kuukauden.040113

Muuttuvat eläimet

Nykyinen runsasluminen talvi Suomessa ja erilaiset trooppiset myrskyt maailman eri kolkilla samanaikaisesti ovat nostaneet keskusteluun taas ilmastonmuutoksen. Mikä on syytä ja mikä seurausta, aiheuttaa suurta päänvaivaa. Samaa keskustelua käytiin muutama vuosi sitten kun kotimaan talvi jäi tulematta. Oli vain sateista ja pimeää aikaa kun samalla toisaalla maailmassa kärsittiin kuivuudesta. Tuntui kuin luonto ei olisi osannut päättää, mitä se oikein haluaa. Eri instanssit ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että jotain on tapahtumassa.

Samoin tiedetään, että  kotimaisissa muuttolintulajeissa tapahtuu muutoksia. Suomessa tavataan aivan uusia eksoottisia lajeja ja samalla osa vanhoista tutuista jää tulematta muuttoretkelle.  Kaikki tämä pannaan ilmastonmuutoksen syyksi eikä varmaan aiheetta. Valveutuneen luonnonystävän tämä saa mietteliääksi. Jos ilmasto tosiaan muuttuu, mitä tapahtuu muille eläinlajeille. Päättävätkö jänikset, ketut ja sudet jättää nämä toisinaan lumettomat maisemat ja toisinaan järkyttävän suurten kinosten peittämät metsät. Suuntaavatko ne  jonnekin, missä vielä löytyy niin sanottu normaali talvi. Katsooko karhu parhaaksi vetäytyä sellaisille leveysasteille, jossa kunnon talvinokoset voi kölliä rauhassa. Ilman huolta siitä, että pesään valunut sadevesi kastaa takapuolen tai sitten toisenlaisen talven jälkeen keväällä ei meinaa päästä hangen läpi heti herättyään. Kun nämä eläimet näyttävät lähtemisellään esimerkkiä muille, tyhjenee koko Suomen niemi perinteisistä villieläimistä.

Tiedämme historiasta, että sotilaallista tyhjiötä ei ole missään. Jos maalla ei ole sotavoimia, naapurit hoitavat homman ketterästi omilla joukoillaan. Samoin on eläinkunnassa. On turha kuvitella suomalaista salomaata ilman eläimiä. Vaikka omat ovat poistuneet, uudet lajit ottavat tienoot haltuunsa. Sen jälkeen onkin enää kysymys siitä, millaisia petoja pölähtää polulla vastaan marjareissulla. Jos ennen piti pelätä karhua niin mitä sitten tehdään kun vastaan tepsuttelee maahanamuuttanut bengalin tiikeri. Istahtaa polulle viirupuvussaan, irvistelee pahasti ja on vaarallisen näköinen. Keskiverto suomalainen ei pysty komentelemaan petoa koska ei ole lukenut edes lyhyttä bengalia. Siinä saattaa marjavasu jäädä polun varteen kun pitää ottaa ritolat takavasemmalle. Yhtälailla metsässä kulkijat ovat pulassa jos muutkin kaukaiset eläinlajit päättävät ottaa Suomen vapautuneet metsät reviirikseen. Miten menetellä jos törmää jakkihärkään, intialaiseen norsuun, alligaattoriin tai sakaalilaumaan. Entä sarvikuono tai gepardi? Ei taida näille mennä läpi se, mikä suomalaiselle karhulle kelpaa. Että ihminen leikkii kuollutta; makaa maassa ja odottaa eläimen poistuvan.

Pitäisikö kouluissa ryhtyä antamaan opetusta, kuinka menetellä uusien petojen kanssa kun niihin yllättäen metsässä törmää. Kansalaisopistot voisivat tarjota aikuiskursseja samasta aiheesta. Meillä on monista eksoottisista maista tulleita maahanmuuttajia, joilta saataisiin autenttista tietoa eläinten käyttäytymisestä. Heidät voitaisiin ottaa luennoitsijoiksi kursseilla ja auttaa heitä näin integroitumaan yhteiskuntaamme entistä paremmin. Olisi heti ainakin yksi yhteinen puheenaihe suomalaisen kanssa: mitä tehdään kun hyeena roikkuu housun persustassa keskellä mäntykangasta ja pakoon pitäisi päästä. Aseena on vain reppu, termospullo, makkaraleivät ja tylsä morapuukko. Vaikka suomalainen vastaa kymmentä hyeenaa, mitä tehdään kun tulee tämä yhdestoista. Miten maahanmuuttaja aikoinaan ratkaisi vastaavan tilanteen, ennen kuin tuli Suomeen. Siitä syntyy varmasti mielenkiintoinen keskustelu.

Ja toisaalta, onhan kyseinen maahanmuuttaja elävä ja kävelevä esimerkki siitä, että hänen esi-isistään joku on varmasti ollut villieläintä nopeampi.211212

Pätkätyön opiskelut

 Joulukuun alussa kotimaan lehdessä kerrottiin, että Rovaniemellä voi opiskella tontun ammattiin. Kyllä on aikoihin eletty näiden pätkätöiden kanssa! Ei riitä, että jotkut joutuvat niitä tekemään mutta nyt voi varta vasten opiskella pätkätyöläiseksi. Sillä eikös tontun homma ole kovasti kausiluonteinen ja pätkä. Sesonki kestää yhden illan kun pitää kiertää jakamassa lahjat kilteille lapsille ja risut tuhmille. Ja sitten on vuoden hommat tehty. Tuntuu, että kallis koulutuskin menee hukkaan yhden vaivaisen illan vuoksi. Meidän pitää laajentaa tätä koulutusajattelua. Kun oppilas kerrankin on saatu pätkätyöpulpettiin, opetetaan samalla muita ammattinimikkeitä, joita vuoden aikana tarvitaan. Hyvin lähelle tontun virkaa tulee väistämättä mieleen joulupukin muori, osa-aikaporo tai nuuttipukki. Kyllä näiden ammattien opiskeluun kannattaa jokunen opintoviikko uhrata.

Entä sitten myöhemmin keväällä? Kysyntää on pääsisäisnoidalle, trullille, vappukulkueen marssijalle tai helluntaiheilalle. Tyypillisiä pätkätöitä, joihin valmistautuminen sietää kunnon koulutuksen. Kevään valoisat illat kuluvat kuin siivillä ammattia opetellessa.

Todella tärkeä ja hyvin vähälle huomiolle on jäänyt yksi kesäkauden tärkeimmistä pätkäduuneista, nimittäin kesäleski. Kuinka paljon näemmekään huonosti valmennettuja ja säälittäviä kesäleskiä pitkin terasseja ja kesäfestareita. Kunnon koulutuksella heidänkin suorituksensa saadaan paranemaan laadukkaalle tasolle. Ei tarvitse kuin miettiä vaikkapa terassielämän ranneliikkeen perustekniikkaa. Miten kuohuva pitkä kietaistaan näyttävästi huulille. Jo pelkästään tämän hallitseminen erottaa tosi kesälesken harrastelijamaisista nynnyistä, jotka ovat karanneet ulos vain yhdeksi illaksi. Kesälesken ehdottomia ominaisuuksia ovat myös vastakkaisen sukupuolen viehättäminen. Miten se tehdään oikein ja tyylillä. Opiskeluun on tarvetta ja opintopisteiden kerääminen tässä kohdassa lienee jopa mukavaa.

Kesästä tulee myös mieleen eräs todella tärkeä pätkätyö, nimittäin kesäloman tuuraaja. Aivan oikein: ei siis kesälomatuuraaja vaan kesäloman tuuraaja. Tyyppi joka pitää sinun kesälomasi kun et itse ehdi.

Hän tekee ikävät kesälomareissusi, käy pakollisella vierailulla sukulaisissa ja Elma-tädin luona. Kestää nurkumatta Herkko-sedän ainaiset rutinat huonosta kesästä, kovasta vatsasta ja anopin etelän lomista. Tuuraaja juo kyläpaikoissa laihaa kahvia ja syö kuivahtaneita pullanpalasia. Hän nyökyttelee osaaottavasti kun sukulaiset päivittelevät kakaroiden kehnoa koulumenestystä ja huonoa onnea lotossa. Kuuntelee pää kallellaan, kuinka naapurin perhe on taas viettänyt talvella kaksi viikkoa Hua Hinissa ja millä rahoilla? Ovatko ne veronkiertäjiä vai rikollisia ja pitäisikö asiasta ilmoittaa viranomaisille.

Hän toimittaa kahvipaketit tuttujen mökeille ja kylpee isännän kanssa huonosti lämmitetyssä saunassa. Juo pakotettuna löylytauolla taskulämmintä Koskenkorvaa ja kuuntelee, kuinka päin helvettiä politiikot ovat maan asiat ajaneet. Hän mutisee hyväksyvästi kun isäntä esittää oman näkemyksensä Kreikan ja Espanjan tilanteen hoitamisesta. Siis sen ainoan, oikean ja toimivan. Ja yhtyy ihmettelemään, miksei kukaan valopää europarlamentaarikko ole asiaa jo älynnyt. Ja mistä hitosta niille oikein maksetaan!

Saunan jälkeen loman tuuraaja vetäytyy nurkumatta nukkumaan kammottavan muhkuraiselle patjalle, joka on levitetty kitisevälle hetekan rohjolle saunakamariin. Vaikka lämpötila pyörii yli viidessäkymmenessä, ei ikkunoita tai ovia voi avata hyttysten takia. Silmät verestäen hän pyörii hikisenä vuoteellaan ja odottaa pelastavaa aamua.

Samaan hintaan loman tuuraaja siis jonottaa perjantairuuhkassa puolestasi Lusin ja Mikkelin välillä. Ja palaa takaisin sunnuntaina samassa ruuhkassa. Valittamatta ja päreitään polttamatta sekä halvalla! Eikö tässä ole loistava esimerkki itsensä uhraavasta työntekijästä. Hänen kohdallaan ei koulutus ole mennyt hukkaan.

Hän on pätkätöiden aatelia.141212

Suomen valitut

 Suomessa valitaan vuosittain vuoden urheilija, vuoden äiti, vuoden kellokas, paras kirja tai joku muu ”kaikkein paras”  tässä maassa. Miksi meillä pitää olla näitä parhaita, mitä se kertoo suomalaisista kansakuntana? Tuskin ruotsalaisetkaan valitsevat ”vuoden svenssonia” tai venäläiset ”paras hjuva ruski juuri nyt” –tyyppiä. Tai onko kukaan kuullut koskaan ”vuoden tongalaisesta”, ”parhaasta papualaisesta” tai ”terävimmästä thaimaalaisesta”?

Miksi me haluamme nostaa jonkun yläpuolellemme ja katsoa tätä tyyppiä yläviistoon häikäistynyt hymy huulilla. Onko meillä jokin palvomisen tarve; pitää olla joku, jota voimme ihailla ja ihmetellä. Ei kai se ole merkki suomalaisesta nöyristelystä? Koska on suuri riski, että kyse on kansallisesta alemmuuden tunteesta, asiaan pitää tarttua terhakkaasti ja korjata tilanne.

Nykyisin on lääketieteessä otettu käyttöön siedätyshoito, josta voi ottaa mallia erinomaisesti kansallisen allergiamme poistamiseen. Tällä metodilla pystymme nousemaan itsetuntoisten kansakuntien koppavaan seuraan. Sen jälkeen voimme säälivästi hymyillä kun kuulemme esimerkiksi ”vuoden norjalaisen” valinnasta. Voi reppanoita!!

Koska kansakunnan kaapin päälle nostettuja on niin vähän lukumääräisesti, me häkellymme siitä. Siedätyshoidon keskeisiä periaatteita on se, että meillä pitää olla lukematon määrä ”parhaita” joka vuosi. Niin paljon, että kukaan ei enää muutaman vuoden jälkeen jaksa kiinnittää niihin huomiota ja koko juttu sukeltaa inflaation synkkään syöveriin. Kun suomalaiset näin siedätetään ja uutetaan täyteen jonkin asian parasta, meillä on mahdollisuus nousta alamaisuuden alhosta ja nöyristelyn suosta.

Miten sitten pääsemme alkuun? Se on helppoa kun sen osaa. Ensin värvätään paivälehdet, radio ja televisio hyvän siedätyksen taakse. Jokaisen vuoden alussa nämä median esitaistelijat ryhtyvät äänestyttämään kansalaisia viikon ja kuukauden parhaista suomalaisista. Lehdet saattavat peräänkuuluttaa parasta suomalaista koirankusettajaa, tehokkainta pilkkimiestä, napakointa naarasta tai ahkerinta murtovarasta. Tai kuka olisi Suomen maanisin mattinykänen juuri sillä hetkellä. Radiossa etsitään vuoden kuurointa kuuntelijaa ja TV:ssä puolestaan pohditaan, kuka keksii parhaan selityksen kirkosta eroamisille, viinan korkealle hinnalle tai jonkun julkkiksen suosiolle. Siis oikea Suomen selitysten kuningas!

Mistä löytyy suurimmat silikonit asennuttanut missikandidaatti tai kenellä on erinomaisin aamuerektio? Tutkivalla journalismilla on runsaasti töitä tiedossa, kun näihin kysymyksiin etsitään äänestettävää.

Korttelitoimikunnat ja kerrostaloyhtiöt valitsevat viikoittain keskuudestaan eniten häiriköineen asukkaan,  parhaan parveketupakoitsijan tai porraskäytävässä nuhjaajan.

Omakotiasujat valitsevat porukalla ikävimmän naapurin tai vähiten savuttavan grillaajan. Tai valitsevat vuoden ehdottoman ekoteon. Esimerkiksi sen, että naapurin Arska viimeinkin vei virttyneet ja risaiset kalsarinsa pyykkinarulta suoraan roskalaatikkoon. Naapureiden aplodeeratessa aivan simona.

Näin kansan siedätys saadaan hyvin liikkeelle. Mahdollisuuksia on yli 5,3 miljoonaa. Me jokainen voimme toimia ideanikkareina ja ehdottaa ”Suomen valittua” miltä hyvänsä osa-alueelta. Kun pitää silmänsä auki ja katselee hieman ympärilleen se on helppoa. Ihan siedettävää toimintaa!

Polun anatomia

 Oletko koskaan suomalaisen metsän poluilla astellessasi tullut ajatelleeksi, miksi kulkemasi polku mutkittelee niin kuin se tekee. Kääntyy vasemmalle näennäisesti ilman syytä palatakseen heti oikealle tai kiertää jonkin kiven, äkkiä katsoen ilman mitään järkeä. Metsässä kulkijalle tulee nopeasti mieleen, että kuka nämä polut oikein keksi? Miksi ihmeessä sen pitää mutkitella näin armottomasti? Löytyykö mahdollinen selitys maamme muinaishistoriasta.

Onko syypää ollut joku pitkästynyt muinaissuomalainen? Joutilas nuorimies, joka siniristinen patalappu päässään, aikaa tappaakseen on lähtenyt metsään. Kun ei ole ollut parempaakaan tekemistä, keksinyt jotain älytöntä. Päättänyt pyöriä puiden välissä ilman päämäärää – ihan piruuksissaan. Kulkenut sinne tänne ja edestakaisin aivan turhan panttina. Kävellä laapustanut vihellellen itsekseen, pysähtynyt katajapensaan takana pikku pissillä ja naureskellen kiertänyt ison kiven täysin ympäri. Ihan vain kiertämisen riemusta. Sitten se on kokeillut taitojaan nousemalla äkkijyrkkää kalliota niin suoraan kuin on pystynyt. Pysähtynyt ylhäällä ja suorituksestaan innostuneena kävellyt ympyrää jäkälikössä, tuulettaen kädet levällään kuin variksella siivet. Sen jälkeen se on kokeillut, miltä siksak jäljet näyttävät suon laidassa ja vihellellen painunut metsän siimekseen. Yhä kurvaillen lenkottanut oikealle ja vasemmalle ihan vain reuhaamisen riemusta.

Tämän veijarin hävittyä kuusikon kätköihin on siihen lähtöpaikalle tullut toinen muinaissuomalainen mies, joka on havainnut kanervikossa jonkun kulkeneen. Tämä kakkonen on lähtenyt seuraamaan ykkösen tekemiä jälkiä. Se on kiertänyt samat puut ja pensaat, kohninut kivien välistä ja pyöritellyt päätään, että kuka saatana täällä oikein on pelleillyt. Mutta ei ole heittänyt jäljestystä sillä kokemuksesta se tietää, että jäljen päässä voi olla jotain mielenkiintoista. Riistaa, ruokaa tai nuoria naisia. Niin hän on seurannut kiemurtelevia jälkiä; mutkitellut ja mutissut itsekseen, pyöritellyt päätään hämmästyksestä ja hävinnyt myös sinne kuusikon kätköihin.

Seuraavana aamuna on paikalle tullut muuttopuuhissa ollut muinaissuomalainen heimo päämiehensä johdolla. Ahon laidassa ne ovat timakoina tarkastelleet edessä avautuvaa maisemaa kunnes joku on äkännyt melko tuoreet jäljet kankaalla. Ja eikun perään. Koko heimo yhtenä köörinä uteliaana katsomaan, mitä jäljen päästä löytyy. Siinä ne ovat mutkitelleet ja kiroilleet, että eihän tässä ole järjen häivää mutta niin kuin ajokoira vainustaan, ei heimokaan voi luopua tuoreesta painanteesta maastossa. Koskaan ei tiedä, mitä syötävää tai muuta hyvää lopulta löytyy. Naiset ovat kantaneet suvun omaisuutta puiden välissä sinne tänne ja kakarat ovat pyrähdelleet edestakaisin ja tehneet jo alkavan polun entistä näkyvämmäksi. Miehet ovat kulkeneet edellä tuohikontti selässä ja karhukeihäs tanassa ja mutisseet pieniä perkeleitä sille, joka näin mutkikkaan reitin heille on pohjustanut. Mutta koko heimo on vain sitkeästi jatkanut matkaa ja pysynyt painanteella. Kironnut ja mennyt. Niinhän suomalainen tekee. Että vaikka tämä on hullun hommaa, sitä ei kesken jätetä. Kun on päätetty tätä jälkeä seurata, sitä myös seurataan.

Ja maastoon on jäänyt selvä reitti tulevien sukupolvien kulkea.

Vuosisatojen kuluessa polku on vakiinnuttanut paikkansa metsässä ja ahoilla. Sitä käytetään marjastusreissuilla ja sieniretkillä ja joku innokas hölkkääjäkin mutkittelee puiden välissä. Kaikki miettivät samaa kysymystä vuorollaan. Kuka ihme näin mutkittelevan polun on oikein tehnyt? Miksi ihmeessä tuokin puu pitää kiertää noin tai eikö tästä voisi karauttaa suoraan ahon yli. Silti yksikään ei tohdi oikaista tai tehdä omaa, suorempaa jälkeä metsään. Purraan hammasta ja mennään. Jos joku muukin on tästä pystynyt kulkemaan, pystyn kyllä minäkin!

Sellainen on suomalainen. Sisupussi.

Laukut lennossa

 Lentomatkustajan painajaisia ovat hirvittävät jonot lentoasemalla, turvatarkastuksen nöyryytykset, jalkatilan riittämättömyys koneessa ja aamiaseksi tarjotun munayllätyksen maku. Vaikka näistä kaikista vielä selviäisikin kohtuudella, saattaa tulokentän laukkuruletin kuljetusnauhalla odottaa viimeinen epämiellyttävä yllätys. Oma matkabagaasi ei ilmesty esille. Ei millään. Kaikki muut ovat jo poistuneet kantamuksineen hihnan ääreltä onnellinen virne kasvoillaan. Lähes tyhjä nauha pyörii kiikuttaen uudestaan ja uudestaan sille jääneitä edellisen lennon tuomia laukkuja. Omaa tuttu väskyä ei vain näy ja epätoivo valtaa mielen. Mistä nyt löytyvät rantavaatteet, toilettivälineet ja puhtaat kalsarit. Kuinka tulla toimeen ilman kaikkea tarpeellista, joka on pakattu laukkuun. Mihin ihmeeseen juuri minun laukkuni on voinut kadota.

Media on nostanut esille myöhästelevien ja kadonneiden matkatavaroiden aiheuttaman ongelman maailmassa. Lasketaan, että jokaisena päivänä perille jää tulematta tuhansia koneen ruumaan pakattavaksi tarkoitettuja matkatavaroita. Henkilökohtaisen harmin lisäksi kadonnut bagaasi aiheuttaa runsaasti lisävaivaa. On tehtävä ilmoitus kadonneesta laukusta, sen tuntomerkeistä ja mitoista. Etsittävä lentoasemalta sellainen palvelutiski, jossa asian voi hoitaa. Jonotettava ja pyydettävä apua vääränkielisen ja sekavalta näyttävän lomakkeen täyttämiseen. Matkan jälkeen vakuutusyhtiölle pitää raapustaa selvitys kadonneista tavaroista. Taas matkustaja on kovilla: ilmoittaako pienen petoksen toivossa, että kadonneessa laukussa olivat perheen arvohopeat ja appiukon kultainen kantasormus vai tyytyäkö vain kirjaamaan ne vanhat sandaalit, Anttilan shortsit ja Mustamäen torilta ostetun aitojäljennös t-paidan.

Kuten sanottua, media on ansiokkaasti pöllyttänyt katoavien laukkujen ongelmaa. Eräässä lehtiartikkelissa jopa otsikoitiin, että ”matkalaukku katoaa yleensä lentokentällä”. Lentomatkustajalle tämä tietysti ei tule yllätyksenä, sillä olisi vaikea kuvitella, että bagaasit häviävät lennon aikana. Tuntuisi aika kummaliselta, että lentokoneen ruumassa olisi kaveri, joka heittelisi laukkuja ulos lennon aikana.

Tai hetkinen, mistä sitä tietää!

Näinä aikoina kun työttömille pyritään keksimään vaikka millaisia keinotöitä, voisi yksi uusioammatti olla laukkujen hävittäjä. Nuori ja riski mies, jolla hauiksesta löytyy puhtia, pärjäisi tällaisessa työssä mainiosti. Lehti-ilmoituksessa luvattaisiin palkattavalle että ” tehtävä sisältää runsaasti matkustamista, korkean asemapaikan, hyvin ilmastoidut työtilat ja itsenäisen työn”. Lisävaatimuksena edellytetään vaitolovelvollisuutta. Ei niinkään pöllömpi homma jos palkkaan on vielä liitetty korkean paikan lisä.

Jos kuitenkin laukut häviävät lentoasemalla, mihin ne menevät. On itsestään selvää, että ne eivät voi jäädä terminaaliin laukkujen käsittelyalueelle, sillä kyseinen tilahan räjähtäisi parissa päivässä laukkupaljouteen. Koko rakennus täyttyisi kadonneista bagaaseista eivätkä matkustajat enää mahtuisi sekaan.

Selitystä on haettava muualta. Tiedämme, että lentokoneen ruumaan menevä matkatavara läpivalaistaan. Säälimättömät säteet pieksävät laukkuparkaa ja paljastavat pienimmätkin salaisuudet sen sisällä. Onko sitäkään tutkittu, kuinka turvallista tällainen jatkuva säteilyttäminen on?

Tunnemme myös materiaalin häviämättömyyden lain eli se ei häviä mutta saattaa muuttaa olomuotoaan. Olisiko mahdollista, että kadonneet laukut saavat vaarallisten röntgensäteiden vaikutuksesta uuden hahmon. Nykyisen geenimanipulaation ja tekniikan kehittyessä, laukuille voi tapahtua mitä tahansa, jota maallikon järki ei selitä. Yksi vaihtoehto on, että ne muuttuvat mutanteiksi, joita on vaikea erottaa jokapäiväisessä elämässä. Niistä tulee maahanmuuttajia, poliitikkoja, salarakkaita tai tyhjänpäiväisiä lööppijulkkiksia. Laukuista voi tulla myös esiintyjiä ”Tanssii tähtien kanssa” – ohjelmaan. Onhan siinä ohjelmassa nähty parketilla esityksiä, jotka muistuttavat suuren ja pullean matkalaukun kankeita pyörähdyksiä vetorullien päällä. Ja vielä useana sunnuntaina peräkkäin.231112

Elukat karkuteillä

Aamuna muutamana oli suomalaisessa sanomalehdessä juttu, että poliisi etsi Raumalla kuningasboaa, viittä kilpikonnaa ja kania. Kyllä, luitte aivan oikein. Poliisi etsi elukoita, jotka edellinen omistaja oli hukannut. Siis kuningasboa, viisi kilpikonnaa ja kani. Miten tällainen on voinut tapahtua? Kuinka voi lauma eläimiä hävitä jäljettömiin ihan noin vain.

Salaisia teitä pitkin saimme käsiimme Rauman poliisin tutkimushaara 1 raportin, joka on järisyttävää luettavaa, eikä sovi heikkohermoisille. Kaikessa karmeudessaan tarina on seuraava.

Kilpikonnat päättivät lähteä kaljalle. Hitaina otuksina ne tiesivät, että eivät ehtisi baariin ennen valomerkkiä. Ne päättivät tehdä boasta kuskin ja lupasivat kanin sille palkinnoksi kun reissu olisi heitetty. Ei muuta kuin boan selkään ja kania korvista kiinni, että lähdes mukaan, pääset boan evääksi kun ollaan tukevasti tiskillä ja tuoppi handussa. Ja menivät.

Baarimikolta ne sitten kyselivät, että eikös olla aika erikoinen porukka tiskillä. Mies katseli väsynein silmin ja sanoi, että täällä on kuulkaa sikoja, aaseja, ilolintuja ja muita käkiä joka ilta joten silvuplee vaan teillekin. Käykö pitkä hanasta vai täräytänkö teräviä kehiin. Sitten se katsoi boaa ja sanoi sille,

– Kuules pitkä ja laiha jätkä. Sä makaat siinä tiskillä siihen malliin, että on tainnut tulla pohjustettua himassa hieman turhan paljon. Sä saat huilata eka kierroksen. Rupeet sitten ottamaan kun pää taas nousee tiskistä.

Ja niin rupesivat kaverukset ottamaan eläimellisen lujasti. Siinä menossa euro oli tynkävaluutta ja litra todella pieni mitta. Oluthana vonkui niin tiheään, että tankissa oli häränsilmä koko illan ja hiilihappopainetta piti lisätä kahdesti. Hanan kahvasta paloi lakkaus hilseeksi.

No, sitten valomerkin aikoihin koko konkkaronkka oli niin länässä, että eihän ne pystyneet kotiin vaan  sammuivat vaatenaulakolla. Tuli sitten isojaon aika ja muutkin asiakkaat lähtivät ryysimään naulakon kautta kotiin. Yksi tosi timmissä ollut mies sieppasi boan kaulansa ympäri ja sopersi itsekseen, että nyt ei akka taas hauku, että unohdin kaulaliinan kapakkaan.

Pari vauhdissa ollutta mimmiä mätti kilpikonnat kasseihinsa ja totesi, että pannaan nää talvikengät laukkuun ja mennään piikkareissa kotiin. Kun ei ole pakkastakaan.

Vanhempi herrasmies, tosi konjakissa, vetäisi kanin hattuhyllyltä päähänsä ja mietti mielessään, että on se kumma kun pienessä hiivassa hattukaan ei yhtään purista mutta sivurenksut kyllä läpsyy silmille.

Tällä tavoin kaikki jäljet eläimistä häipyivät.

Tämä oli siis poliisin tutkintahaara ykkönen. Tarina on siksi karmaisevan opettavainen, että tuskin haluamme edes kuulla muita tutkimushaaroja. Sieltähän voisi tulla esiin vaikka kuinka eläimellisiä asioita.161112

Eläkeläistukihenkilö

 Suomalainen eläkeläiskeskustelu on vellonut vuosia kuin puolityhjä rantapallo. Siitä ei saa kunnon otetta, eikä sillä pysty myöskään pelaamaan. On jauhettu aivan toisarvoisista asioista, eikä ole osattu keskittyä tärkeimpään. Keskustelusta on puuttunut välttämätön ja oleellinen elementti: eläkeläistukihenkilö.

Ajatellaanpa henkilöä, joka pitkän työrupeaman jälkeen jää eläkkeelle. Hänellä ei ole aavistustakaan, kuinka uudessa tilanteessa tulisi käyttäytyä. Kun ei enää tarvitse aamukahvia juodessa vilkuilla kelloa, että mihin ruuhkabussiin vielä ehtii. Tai tuskailla tukkoisella Mannerheimintiellä liikennekaaoksessa.

Suuri osa eläkeläisistämme karkaa talvea pakoon etelään tai kaukaiseen itään. Sinne, missä lumenluonti ei ole tärkeää ja välihousut voi unohtaa. Vaikka elämä esimerkiksi Kaukoidässä vaikuttaa helpolta, haasteita riittää uuden eläkeläisen päivittäisissä rutiineissa. Miten selvitä puutteellisella kielitaidolla 7/11 -myymälän kassalla kun yrittää ostaa sixpackin Changia iltapäivällä, eikä myyjä aio suostua kauppoihin. Kuinka omaksua letkeä elämänrytmi ja luopua stressistä ja päivittäisestä tohottamisesta ja kiireestä.  Tai mistä saada apua lauantain toivottujen levyjen kuunteluun Ylen Areenassa ulkomailla. Tästä ei tavallinen eläkeläinen selviä. Tarvitaan ihminen, joka osaa auttaa.

Parhaat edellytykset tukihenkilöksi voisi olla kahden akateemisen loppututkinnon suorittanut tyyppi. Kielitaitoinen ja urheilullinen, tietotekniikan suvereenisti hallitseva lääketieteen lisensiaatti – juristi.

Hän voisi päivystää lomakohteen paikallisessa Suomi-baarissa ja tehdä tarvittaessa kotikäyntejä. Hänen puoleensa voi kääntyä heti matkan alkumetreillä kun pitää oppia, miten ollaan eläkkeellä. Hän opettaisi ottamaan iisisti ja ei-suorittamaan tässä kolmannessa ja ratkaisevassa elämänvaiheessa. Monelle meistä tämä jää jopa viimeiseksi.

Kielitaitoisena eläkeläistukihenkilö auttaisi maanmiehiään paperisodan hoitamisessa ja viisumiasioissa, opastaisi rakentaviin ihmissuhteisiin paikallisten kanssa ja toimisi sillanrakentajana kahden kulttuurin välillä.

Kun eläkeläinen haluaa tuntea vahingoniloa, hän tahtoo nähdä räntäsateen määrän ja myrskytuulen voimakkuuden kotikonnuillaan Suomessa. Silloin eläkeläistukihenkilö astuu kuvaan ja asentaa tarvittavat nettiyhteydet ja ohjelmat, joilla kotimaan uutisia voi katsoa. Hämärtyvässä illassa eläkeläinen istuu patiolla shortseissaan, lasi kylmää juomaa kädessään ja nauraa Matti Huutosen lumimyräkän täyttämälle sääkartalle.

Urheilullinen tukihenkilö pystyy auttamaan myös golfin pariin eksynyttä eläkeläistä. Tämä kiertää kenttää koko päivän ja palaa illalla asunnolleen kuin maansa myyneenä. Kerta kaikkiaan kammottavan huono pelipäivä. Mutta eipä huolta! Henkinen tuki on hetkessä paikalla ja heikko hetki käännetään voitoksi seuraavan päivän kierrokselle. Katsotaan svingi yhdessä, selvitetään chippauksen niksit ja se, mitä lähipelistä pitikään muistaa paikallisilla kentillä. Pelaajan itseluottamus palaa vauhdilla ja hän odottaa malttamattomana seuraavan aamun uutta kierrosta.

Tukihenkilön lääketieteellinen koulutus pääsee oikeuksiinsa kun eläkeläisille pitää kertoa kuuman ilmanalan vaikutuksista kehoon ja nesteytyksestä. Mitä eroa on sillä juoko päivässä kolme litraa vettä vai korillisen olutta. Tai antaa yksinäisille eläkeläisille askelmerkkejä kontakteihin paikallisten kanssa. Mitä pitää tietää tyttö- tai poikabaarissa asioimisesta, kuinka suojaudutaan intiimeissä tilanteissa ja mikä se olikaan se kondomin koko. Mitä eroa on baaritytöllä ja leidipojalla tai voiko tuk-tuk kuskin iskeä? Apua tarvitsevat sekä naispuoliset että herraeläkeläiset.

Juristin koulutusta tarvitaan heti kun edellä mainituista kontakteista on edetty syvempään seurustelusuhteeseen. Kenen nimiin pannaan mahdollinen omaisuus tai millainen testamentti kirjoitetaan. Kun viimeinen hetki on koittanut, miten pesä jaetaan? Meneekö kaikki paikalliselle armaalle vai saako Siiri-täti Säämingistä edes rippeitä. Ja vihoviimeinen tärkeä kysymys: kuka tuhkaa ja missä. Olisi melko arveluttavaa jättää eläkeläisvainajan kalmo oman onnensa nojaan aivan viime metreillä.

Kyllä eläkeläistukihenkilöllä töitä riittää! 081112

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s